Saarna?

Kirjani nimen lopussa on kysymysmerkki. Pidän kysymysmerkeistä. Elämässä tarvitaan kyseenalaistamista. Ennen kuin voi löytää, täytyy etsiä.
 
Kysymysmerkki on tarpeen myös sen vuoksi, että saarnalla ei nykymaailmassa ole itsestään selvää paikkaa. Emme pidä siitä, jos joku alkaa saarnata meille. Saarnassa on monien mielestä tuomitseva sävy - eikä arvio aina olekaan väärä.
 
Onko saarna vanhentunut viestintämuoto? Onko saarna yksisuuntaista puhetta? Pitäisikö saarna korvata vuorovaikutuksella ja keskustelulla? Onko saarnataito taantunut? Osataanko nykyään enää puhua? Onko saarnan asia hukassa? Onko saarnoissa enää juonta ja päämäärää?
 
Saarnaajalla ei voi enää olla samanlaista arvovaltaa kuin entisajan maailmassa. Ihmiset ovat aikuisia, itsenäisiä ja omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä. Katsomukset ovat moninaistuneet, vakaumukset hiipuneet, yhteisöllisyys kyseenalaistunut. Hyvinvoiva ihminen uskoo tulevansa toimeen omillaan - mihin hän saarnaa tarvitsee?
 
Haluan kirjassani ottaa vakavasti saarnaamiseen liittyvät vaikeudet. Saarnan mahdollisuuksia ei voi avata, ellei ensin katso silmästä silmään sen ongelmia ja haasteita.
 
Kirjassani etsin sekä saarnan sisältöä että sen ilmaisumuotoja. Ensi sijassa luotaan asiaan. Ellei ole mitään sanottavaa, konstitkaan eivät auta. Mutta ei pidä veltostikaan saarnata. On kehitettävä puhetaitoa. Pitää pystyä olemaan yksinkertainen, mutta tyhmä ei saa olla.
 
Mistä on saarnattava? Uskonnosta, etiikasta, arvoista, hurskaudesta, kirkosta, rakkaudesta, Jumalasta vai Jeesuksesta? Odotuksia on monenlaisia, mutta missä on saarnan pihvi?
 
Saarnaajan on pantava oma persoonansa likoon, mutta itsestään hänen ei pidä puhua. Jos haluat saada viestisi perille, kuulijoita on rakastettava. Mikael Agricolan neuvo on edelleen viisas: jotta voisi saarnata, tulee studeerata ja rukoilla. On elettävä sellainen elämä, että voi kasvaa saarnaajaksi.
 
Kaikkein vaikein saarnan tehtävä on puhua Jumalasta. Onko se nykymaailmassa lainkaan mahdollista? Tässä tavoitteessa on oltava äärimmäisen nöyrä, mutta myös yltiöpäisen rohkea. Jos haluaa puhua Jumalasta, tulee mahdottomuuksien rajoille. Yhtäältä on pakko tyytyä ihmettelyyn, mutta toisaalta voi löytää tien suurien aarteitten luo. Yrittänyttä ei laiteta.
 
Saarnan ison tavoitteen ohella tarvitaan aivan arkisiakin keinoja. Pitää lukea, paitsi Raamattua, myös kaikenlaisia muita kirjoja, käydä leffassa, tarkkailla elämää, kuunnella ihmisiä, harjoittaa äänenkäyttöä, selättää turha jännittäminen, opetella puhumaan vapaasti, pitää kiinni saarnan juonesta. Kaiken keskellä pitää olla itsekriittinen. Ylpeyteen ja turhaan tyytyväisyyteen ei saa olla varaa, mutta terve itsetunto pitää säilyttää.
 
Kaikkein tärkeintä on innostus ja rakkaus. Rakkaus ihmisiin ja innostus saarnan asiaan, Jumalaan. 
 
Eero Huovinen
Saarna? 
(WSOY 2015, 319 s.)