Pastori Raija Korhosen kommenttipuheenvuoro

Helsingin hiippakunnan synodaalikokous 30.10.2007

Pyydetty kommenttipuheenvuoro professori Risto Saarisen esitelmään Ihmisen kohtaamisen teologiasta

Raija Korhonen

Riston esitelmän teki erityisen mielenkiintoiseksi se, että asialla oli systemaatikko eikä ihmissuhdeasiantuntija tai sielunhoitaja. Luin esitelmää ihastellen ja nyökytellen monin paikoin, joissain tunnistaen sen, mitä muutkin ovat kirjoittaneet tai ainakin jakaneet. Joka kerta kyllästyin kun aloit ristiintaulukoida antamista ja saamista, kuluvia ja kulumattomia lahjoja. Silloin kysyin: entä sitten. Mitä hyötyä on tietää, kun vain tunne ja kokemus tekee lahjasta kulumattoman ja sitä milloin niin käy, ei voi ennakoida.

Koska nyökyttely ei vie asiaa eteenpäin, jaan niitä havaintoja ja mielikuvia, joita minulle heräsi esitelmäsi äärellä. Havainnoissani peilaan ajatuksiasi siihen arkeen, jossa yhteiskunnallisen työn pappina kohtaan ihmisiä. Kommenttini ovat osin kovin pragmaattisia, olen siitä tietoinen, enkä pyydä niitä anteeksi. Olkoon ne kontekstina, josta voi kirjoittaa teologiaakin.

1. Johdantojaksossa käsittelet auttamisen kulttuuria ja tuot esille sen tuoreuden. Sanot ”Auttaminen ei ole kristinuskon valinnainen osa, vaan se kuuluu Jeesuksen julistuksen ja itse uskon ytimeen”. - Aamen.

Mieleeni muistuu TT Ulrich Duchrowin vierailu muutaman vuoden takaa. Duchrow on Kairos Europa liikkeen perustajia Saksasta ja olimme kutsuneet hänet puhumaan Suomen sosiaalifoorumiin. Sosiaalifoorumi on yhteiskunnallisen keskustelun rypäs, verkosto, jossa etenkin nuoret aikuiset ovat aktiivisia. Duchrow sanoi: ”Sellainen muutos on kaikkein vaarallisinta, jota emme tunnista tapahtuvan.”

Auttamisen kulttuurilla on lyhyt historia ja solidaarisuus, rakenteiden kautta auttaminen on sen jalointa muotoa, hyvän jakamista anonyymisti, osana järjestelmää.

Viime viikolla kävin katsomassa amerikkalaisen dokumenttiohjaajan Michael Mooren dokumentin ”Sicco”. Se kertoo amerikkalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja niistä vakuutetuista, jotka putoavat turvaverkosta läpi. Samalla dokumentti kertoo Britannian ja Ranskan malleista. Elokuvan jälkeen keskusteltiin auttamisen etiikasta. Keskustelussa oli mukana myös sairaalapappi, joka kertoi että emme me niin kaukana noista Amerikan oloista ole. Meilläkin on ihmisiä, jotka jätetään heitteille.

Michael Mooren dokumentti auttaa näkemään, millainen muutos meillä on tapahtumassa. Meillä ei suinkaan ole paras välittämisen malli, kuten usein luulemme, vaan meitä ollaan viemässä, toisin kuin Ranskan ja Britannian kansalaisia, kohti sellaista jossa ihminen on entistä enemmän oman onnensa seppä.

Sosiaalivakuutusjärjestelmämme on todella nuorta, vain muutaman kymmenen vuoden vanhaa. Auttamisen kulttuuri solidaarisuutena, jakamisena ja yhteisvastuuna rapautuu meilläkin nopeasti ellemme huomaa mitä on tapahtumassa.

2. Esitelmää lukiessa ajattelin, että vihdoinkin, naisten työ, tämä yleensä naisten harjoittama vieraanvaraisuus tulee teologian käsittein nähdyksi. Vieraanvaraisuuden sisällä viestitään paljon: ihmisen arvostamista, kunnioitusta. Vieraanvaraisuus on kuin uskon tunnustamista siihen, että Jumala on Luoja ja kohdattavissa myös luoduissaan.

Joitakin vuosia sitten puheilleni pyrki erityisen vihaisia miehiä. Lama oli jo ohitettu, mutta monien elämä oli edelleen lamassa. Otin tavakseni kutsua nämä miehet lounaalle seurakuntien talon henkilöstöravintolaan. Usein vieraani mieli rauhoittui, kun istuimme rauhassa, söimme, juttelimme.

En tarjonnut miehille lounaita hyvää hyvyyttäni. Selitys oli raadollisempi. Jokin tapaamista edeltävissä puhelinkeskusteluissa sai minut varuilleni. Miesten vihalla kokemistaan kohtuuttomuuksista ei tuntunut olevan mitään rajaa. Heitä oli jo riittämiin nöyryytetty. Kutsuin heidät keskustelemaan ruokapöydän äärelle yhtä paljon oman turvallisuuteni takia kuin sen takia, että halusin kohdata heidät heidän kunniansa kautta.

Joskus tapaaminen jäi yhteen kahden tunnin keskusteluun, se riitti. Joskus tapahtui jotain, mitä en itsekään ymmärtänyt. Syntyi merkittävän syvä vuorovaikutus, jossa olin itsekin kuin vaihtopöydässä.

Kerran ruokavieraanani oli aktiivinen vapaa-ajattelija. Jälkiruokavaiheessa hän kysyi aidosti, miten usko ihmisessä syntyy, miten se oli syntynyt minussa. Puhuimme hänen sukunsa vaiheista ja siitä, millaista osaa uskolla oli ollut. Kuukausia myöhemmin ohjasin hänet Valamon luostariin, koska en tiennyt meillä olevan sellaista paikkaa, jonne lähettää ihminen, joka tarvitsee irtioton kaupungista, joka voi maksaa elantonsa vain tekemällä työtä sen vastineeksi ja joka tarvitsee paikan, jossa saa ohjausta hengelliseen etsintäänsä. Viime syksynä sain kutsun hänen kirkkoon ottamisen juhlaansa.

Tämä kohtaaminen tuli mieleeni kun luin Riston esitelmää vaihtosuhteista, ja varsinkin vieraanvaraisuudesta ja kolmanteuksesta. Vieraanvaraisuus ja kolmanteus liittyvät minusta yhteen. Aina emme ymmärrä mitä tapahtuu ja emme tiedä miten syvältä ruokimme toista ja tulemme itsekin ruokituiksi, kun osoitamme vieraanvaraisuutta.

Kysymys ei ole vain ruoasta. Hengellinen ja maallinen kulkevat sisäkkäin. Kysymys on myös läsnäoloon vapautumisesta.

Jos vieraanvaraisuus on arvokasta ja sen nähdään viestivän syviä asioita, eikö siitä voisi vetää johtopäätöksiä myös käytäntöön? Missä on meidän kirkkomme vieraskoti? Nyt kirkoltamme puuttuu paikkoja, joissa voimme yhdistää vieraanvaraisuuden, työn ja hengellisen etsinnän. Yksi työpaikkaruokalassa tarjottu lounas tai kolmen päivän retriitti ei ole vielä mitään sen tarpeen ja hädän rinnalla, mitä ihmisillä myös on.

Kysymys vieraskodista tai yhteisöllisen asumisen paikasta on ajankohtainen myös Kirkko turvapaikkana –asioiden kannalta.

3. Suosittelet pitkin esitelmääsi lukemaan niitä ja näitä kirjoja. Panin merkille että ne kaikki ovat miesten kirjoittamia. Kun puhutaan ihmisten kohtaamisesta, vuorovaikutuksesta, vieraanvaraisuudesta, agapesta ja eroksesta, eikö naisilla ole mitään sanottavaa näistä asioista? Eivätkö naiset ole näistä kirjoittaneet? Ainakin erokseen tarvitaan myös naista ja naisen kokemusta.

Lähdeluettelosta löysin vain kaksi viittausta naisiin. Toinen on lukenut esitelmäsi, toiseen viittaat. Mutta kenenkään naisen teosta et suosittele lukemaan. Eivätkö kirkon miehet tunnista milloin nainen puhuu teologiaa? Mitä naisen näkökulma toisi tähän, sanoittaisiko nainen jotain toisin?

4. Ihminen on aina jonkin yhteisön jäsen, ei vain yksilö vaan myös yhteisön osa. Yhteiskunnallisen työn pappina kohtaan ihmisiä erilaisten viiteryhmien jäseninä. Kohtaan työttömiä, ay-väkeä, mutta myös kansalais- ja kansanliikkeiden aktiiveja, jotka uskovat että muutos on mahdollinen, ja nuoria aktivisteja, jotka haluavat toisenlaisen maailman.

Vaikka lehdistö usein leimaa kansalaisaktivistit, tunnen heidät asiallisina ja vastuullisina yhteistyökumppaneina. He ovat ihmisiä, joiden maailmaan mahtuu myös hiljainen lähimmäinen ja ennen kaikkea myös se kaukainen.

Kun puhutaan kohtaamisen teologiasta, mietin, miten kohtaamamme ihmisen viitekehys vaikuttaa? Nyt kohtaaminen on ikäänkuin laboratoriossa, ilman aikaa ja kontekstia. Todellisuudessa kohtaaminen on haasteellisempaa ja monimuotoisempaa.

Vaikkapa sellaista, jota kysyn lopuksi. Esitelmässä puhutaan mallioppimisesta, mutta onko auttamisen kulttuuri ja laupias samarialainen enää se malli, jota seurata – vaikkapa nuorena aktivistina? Mitä kertoo seuraava?

19-vuotias ”Sara” oli kevätyönä menossa kotiin. Samana yönä oli ollut suuri mielenosoitus. Kiasman edessä oli poliisi pojan kimpussa, poika valitti maassa: ”Sattuu!” Sara ei mennyt ohi, meni lähelle ja kysyi: ”Mitä täällä tapahtuu?” Poliisi käski Saraa poistumaan. ”Mutta mitä täällä tapahtuu?” kysyi Sara ja ajatteli, että poliisikin on ihminen ja voi menettää malttinsa. Jäi seuraamaan tilannetta koska ulkopuolisia aikuisia ei enää ollut näkemässä. Sanaharkan jälkeen Sara vetäytyi Mannerheimin patsaan luo, mutta palasi vielä kysymään poliisin nimeä, se kun on oikeus, ajatteli tehdä valituksen.

Silloin poliisi raivostui, kutsui apujoukkoja. Kun 4-5 rotevaa miespoliisia ympäröi Saran, ja kaatoi hänet maahan, tyttö joutui paniikkiin ja potki. Pian rotevat miehet panivat nuoren tytön miehissä jalkarautoihin ja heittivät pakun taakse. Sara sai ruhjeita ja mustelmia. Tyttöä pidettiin Pasilan putkassa kolme päivää. Saralle kiinniottoa perusteltiin henkilöllisyyden todistamisella. Saralla oli kaiken aikaa passi laukussaan.

Toissaviikolla Sara sai oikeuden tuomion: 4 kuukautta ehdollista vankeutta! Tytön rikosrekisterissä on nyt maininta tuomiosta, jonka hän sai ”poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta” ja ”poliisin virkatyön häiritsemisestä”. Liian lähelle tulemisesta, siitä ettei hän voinut mennä lähimmäisen ohi.

Saran tuomio on ankarampi kuin sen vartijan, joka pahoinpiteli iranilaismiehen sairaalakuntoon putkassa valvontakameran edessä. Tuomio on vain vähän pienempi kuin ensikertalaisen raiskaajan.

”Sellainen muutos on kaikkein vaarallisinta, jota emme tunnista tapahtuvan.”

Poliisia ei ainakaan saa kohdata, sanoo Sara.

Miten minä kohtaan Saran?

Ja mitä ajattelen Jumalan vasemman käden työstä tänään?

***