Pastori Arto Antturin kommenttipuheenvuoro

Rakastettu piispa Eero, sisaret ja veljet. Hyvä Risto. Kiitos! Se oli yllättävän hyvä puhe, kiinnostava, monipuolinen ja viisas.

Sekä naurumme että itkumme on yhteisön naurua ja itkua. Mies, jolta kysyttiin, miksei hän itkenyt jumalanpalveluksessa, jossa kaikki muut vuodattivat kyyneleitä, vastasi: ”En kuulu tähän seurakuntaan”. Tuomiokirkossa ihmiset eivät vielä kahdeksan vuotta seurakuntien yhdistämisen jälkeenkään tiedä, mihin seurakuntaan he kuuluvat ja kenen vitseille heidän kuuluu nauraa. Jos ihan puhtaasti kohtaamisen näkökulmasta ajattelen, missä on tai voisi olla kristillinen seurakunta tämän päivän Helsingistä, niin hallintopalveluja tuottava yksikkö ei tule ensimmäisenä mieleen. Voitaisiinko kirkkolaille tehdä jotain, niin että saisimme alkaa käyttää seurakunta-nimikettä ihmisten muodostamasta yhteisöstä ja hallintopalveluja tuottaville yksiköille keksittäisiin jokin kiva oma nimi, vaikkapa ”seurakuntien hallintopalveluyksikkö”?

Esitän kolme toisiinsa liittyvää kommenttia:

1. Riston hahmottelemassa respektin teologiassa kulkee paljon selittävä, yhdistävä lanka halun ja kunnioituksen välillä. Risto jättää hieman avoimeksi sen, ulottuuko lanka raamatulliseen jumalanpelkoon saakka. Kyselen samaa asiaa. Kun psalminkirjoittaja sanoo ”Paina syvälle sydämeeni pelko nimeäsi kohtaan”, hän etsii kokonaisvaltaisuuden kokemusta. Siksi hän käyttää verbiä jahed, sananmukaisesti: ”yhdistä, tee sydämeni yhdeksi pelätäkseni nimeäsi - - niin minä ylistän sinua koko sydämestäni ja kunnioitan nimeäsi ikuisesti”. Kunnioitus ja pelko on tässä rinnastettu, vaikka eivät olisikaan synonyymejä. Jos halu on rakkauden vasen laita, onko pelko sen oikea äärilaita? Vai kohtaavatko ääripäät toisensa jossakin?

2. Kohtaamisissa vallitsee usein epätasapaino. Toinen tulee saamaan, toinen antamaan. Mitäpä rikas suomalainen voisi saada Stockan nurkalla kerjäävältä romanialaiselta? Ehkä hän on vain rikollisten luoma virtuaalinen hahmo. Viime viikolla Roomassa San Paolo fuori le Muran kirkon edessä nuori mustalaisäiti nipisteli pientä vauvaansa saadakseen sen itkemään, kun paikalle tuli turistibusseja. Köyhä luo itselleen virtuaalihahmon säilyttääkseen etäisyyden ja suojellakseen itseään loukkauksilta. Virtuaalinen minä on sosiaalinen naamio, avataara, ilmiasu, jolle on annettu tietyt ominaisuudet tiettyjä kohtaamisia silmällä pitäen. Kohtaamisista ei tule aitoja, koska niistä puuttuu autenttisuus.

Mutta hyvä kohtaaminen on sellainen, jossa tulee nähdyksi, kuulluksi, kaikin tavoin havaituksi, omana itsenään. Syvin eheys edellyttää kokonaisena persoonana nähdyksi tulemista. Syntyy vastavuoroisuus, jolloin saaja auttaa antajaa. Eikö tässä ole jotain kristillisen yhteisön syntymekanismista? Siksi kysyn itseltäni ja teiltä, syntyykö näitä yhteisöjä? Vai onko meidän ammatilliseen kompetenssiin kuuluva salassapito ja nimettömyys suurempi hyve kuin ystävyys?

3. Taustajuonteena Riston esityksessä kulkee yhteiskunnan kovenevien arvojen kritiikki ja kritiikin kritiikki. Kovenevien arvojen mantra on suosittu ideologinen myytti. On aivan yhtä hyvät perusteet väittää, että yhteiskuntamme elää vahvistuvan myötätunnon ja sosiaalisen vastuun aikaa, josta on osoituksena vaikkapa punanenäpäivä, huoli romanialaisista kerjäläisistä ja sairaanhoitajien palkoista. Siksi pitää mennä mantraa syvemmälle.

Otetaan esimerkki riittävän kaukaa: vuosi 1968, opiskelijamellakat, Rooma. Lukioikäinen Andrea Riccardi ja hänen ystävänsä eivät olleet tyytyväisiä vasemmiston ideologiseen haihatteluun, mutta eivät myöskään kirkon konservatiiviseen vastaiskuun. He päättivät sitoutua yksinkertaiseen evankeliumin lukemiseen ja yhteiseen rukoukseen. Hyvin nopeasti se havaitsivat, että evankeliumi puhuu ystävyydestä köyhien kanssa ja alkoivat toimia sen mukaisesti. Syntyi Sant’ Egidion yhteisö (www.santegidio.it).

Viikko sitten olimme pienen ryhmän kanssa pyhiinvaelluksella Roomassa. Kävimme tutustumassa Sant’ Egidion yhteisön soppakeittiöön. Ihmiset otetaan vastaan yksitellen. Ruoka tarjoillaan pöytiin. Saattaa syntyä luottamus, jolloin nimen antamisen pelko häviää. Syntyy mahdollisuus autenttiseen kohtaamiseen. Vieraanvaraisuus synnyttää ystävyyssuhteita. Ystävyydellä ei ole tavoitteita. Ystävyys ei pyri mihinkään. Ystävyys ei voi olla ammatti. Eräs ryhmämme jäsen kysyi yhteisön edustajalta: ”Miten te oikein ehditte tehdä tätä vapaaehtoistyötä oman työnne ohessa? Milloin teillä on siihen aikaa?” Hän sai vastaukseksi: ”Ystävyys on eri asia kuin vapaaehtoistyö. Oikea aika on silloin, kun tapaat köyhän.”

Kun kohtaamme sattumalta, ennalta varautumatta, apua tarvitsevan köyhän, testataan, onko vieraanvaraisuuden teologiamme totta vai ei. Siinä hetkessä testataan, olemmeko Jeesuksen opetuslapsia vai teeskentelijöitä. Minkälaiset kasvot ovat sillä lapsella (kolmanteudella), joka syntyy tuossa kohtaamisessa? Mitä aiot tehdä seuraavaksi?