Mietintö ehtoollisenvietosta

HELSINGIN HIIPPAKUNNAN TUOMIOKAPITULI

24.9.1997

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli on istunnossaan 24.9.1997 päättänyt jakaa työryhmän mietin­nön hiippakunnan kirkkoherroille tiedoksi. Julkaistu kiertokirjeen nro 411 liitteenä

EHTOOLLISENVIETTO

Helsingin hiippakunnan jumalanpalvelus- ja musiikkitoimikunnan asettaman työryh­män lausunto eräistä ehtoollisenviettoon liittyvistä kysymyksistä.

Työryhmän tehtävä

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli pyysi 20.11.1996 jumalanpalvelus ja musiikki­toimikuntaa asettamaan "ehtoollisenvietto" -työryhmän, jonka tehtävänä on antaa lau­sunto seuraavista asioista:

1) tuomiokapitulin vahvistamien ehtoollisenviettopaikkojen tarkistaminen,
2) ehtoollisenjakolupien myöntämisperusteet,
3) maallikkoavustajien kouluttaminen,
4) ylimääräisten ehtoollisen jakopisteiden määrittäminen jumalanpalveluksissa,
5) leivän kastaminen viiniin.

Työryhmää pyydettiin antamaan lausuntonsa 15.9.1997 mennessä. Jumalanpalvelus­- ja musiikkitoimikunta asetti työryhmän, johon nimettiin Lasse Erkkilä, Pentti Mietti­nen ja Hannu Vapaavuori. Lausuntonaan työryhmä esittää seuraavaa:

Tuomiokapitulin vahvistamien ehtoollisenviettopaikkojen tarkistaminen, ja ehtoollisen- viettolupien myöntämisperusteet

Työryhmä sai tehtäväkseen tarkistaa, mitkä tuomiokapitulin vuoden 1960 jälkeen eri paikkoihin myöntämistä ehtoollisenviettoluvista ovat edelleen tarpeellisia. Tätä varten työryhmä lähetti asianomaiselle seurakunnille ja muille yhteisöille kyselyn, jolla selvi­tettiin lupien voimassa pitämisen tarve. Kyselyssä tiedusteltiin muunmuassa, katsooko ao. taho luvalle vielä olevan tarvetta sekä sitä, kuinka usein ehtoollista on vietetty pai­kassa, jota lupa koskee.

Etsittäessä perusteita ehtoollisenviettolupien myöntämiselle lähtökohtana on kirkko­järjestyksen toisen luvun yhdeksäs pykälä (KJ 2:9), joka kuuluu:

Herran pyhää ehtoollista vietetään jumalanpalveluksessa.

Ehtoollista saadaan viettää paitsi kirkossa, myös muussa paikassa, jonka tuomiokapituli on kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston esityksestä tähän tarkoitukseen hyväksynyt. Ehtoollista saadaan tilapäisesti viettää kirkkoherran valvonnassa myös muualla kuin kirkos­sa tai 2 momentin mukaisesti hyväksytyssä paikassa.

Aikaisempaan kirkkolakiin verrattuna uutta on, että ehtoollisenviettoon muualla kuin kirkossa ei aina tarvita tuomiokapitulin hyväksyntää, vaan se voi tilapäisesti tapahtua kirkkoherran valvonnassa. Kirkkolain uudistus komitea tarkoitti tällaisella tilapäisyydellä esimerkiksi ehtoollisenviettoa hengellisten kesäjuhlien ja puolustusvoimien maastossa pitämien harjoitusten yhteydessä. Työryhmän käsityksen mukaan seurakunnissa saat­taa olla muitakin tällaisia tilanteita. Olennaista on, että kirkkoherra voi harkintansa mukaan erityisestä syystä myöntää luvan ehtoollisenviettoon paikassa, jossa sen ei ole syytä olettaa toistuvan tai muuttuvan säännölliseksi. Toinen huomioon otettava seikka on, että ehtoollisenvietto tapahtuu sairaan ehtoollista lukuun ottamatta aina julkisessa jumalanpalveluksessa. Tällaisesta tilaisuudesta on siis seurakuntalaisille aina ilmoitet­tava ja tarjottava heille mahdollisuutta osallistumiseen. Kirkollisten toimitusten, kuten avioliittoon vihkimisen tai hautaan siunaamisen yhteydessä tapahtuva ehtoollisenvietto muodostaa poikkeuksen. Niistä ei ole ollut tapana ilmoittaa erikseen julkisesti.

Tilapäiseltäkin luvalta on edellytettävä, että ehtoollisenviettopaikassa on tarkoituksen­mukainen alttarirakennelma, ja paikka tai tila on muutenkin tarkoitukseen sopiva. So­piva paikka on sellainen, jossa ehtoollisenvietto voi tapahtua häiriöttä ja jossa kalus­tuksen, esineistön ja muu ympäristön tarjoamat virikkeet tukevat ehtoollisen viettoon keskittymistä ja luovat sen sisällön kanssa sopusoinnussa olevan ilmapiirin.

Tuomiokapitulin lupa tarvitaan silloin, kun ehtoollisenvietto on tarkoitus toistaa sa­massa paikassa joko säännöllisesti tai ilman täsmällistä suunnitelmaa. Lähinnä kysee­seen tulevat seurakuntien vakiintuneiksi jumalanpalveluspisteiksi muodostuneet seura­kuntakodit tai muut seurakunnan toimipisteet. Lähellä kirkkoa sijaitsevasta toimipiste­estä ei ole perusteltua muodostaa ehtoollisenviettopaikkaa. Eräiden seurakuntien ja seurakuntayhtymien leiri- ja kurssikeskuksissa vietetään toistuvasti jumalanpalveluk­sia. Ehtoollisenviettoluvan myöntäminen tällaisiin paikkoihin on tarkoituksen mukais­ta. Kristillisten yhdistysten toimipisteille ehtoollisenviettolupa voidaan myöntää edel­lyttäen, että ehtoollisenviettotilaisuudet ovat julkisia, ja niihin kutsutaan kaikkia seura­kuntalaisia.

Työryhmän mielestä ehtoollisen viettoluvan myöntämisen perusteet ovat tiivistäen seu­raavat:

— Ehtoollisenviettoon kyseisessä paikassa on toistuva tarve.
— Kohtuullisen etäisyyden päässä ei ole kirkkoa.
— Ehtoollisenviettotilaisuudet kyseisessä paikassa ovat avoimia kaikille seurakuntalaisille.
— Ehtoollisenvietolle on tarjolla tila, jossa on tarkoituksenmukainen alttari ja jonka muu kalustus ja ympäristö tukevat ehtoollisen viettoon keskittymistä.

Maallikkoavustajien kouluttaminen

Kirkkojärjestyksen 12 §:n mukaan (KJ 2:12)

Piispa voi kirkkoherran esityksestä myöntää seurakunnan viranhaltijalle tai luottamus­henkilölle taikka kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston ehdottamalle seurakunnan muulle jäsenelle oikeuden avustaa ehtoollisen jakamisessa.

Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskus selvittää piispainkokouksen toimeksiannosta ehtoolliskäytäntöjä. Tässä yhteydessä se on pohtinut perusteellisesti myös maallikkojen perehdyttämistä avustajiksi ehtoollisen jakamisessa, ja julkaisee maallikkojen kouluttamiseen tarkoitetun aineiston "Vietämme ehtoollista". Asia tulee epäilemättä esille myös käsikirjauudistuksen yhteydessä toimitettavassa Jumalanpal­veluksen oppaassa, jonka valmistamisen piispankokous on antanut Kirkon jumalan palvelus- ja musiikkitoiminnan keskuksen tehtäväksi.

Edellä olevan johdosta työryhmä toteaa tässä vaiheessa, että kirkkoherran tulee vastata seurakunnassa siitä, että henkilöt, joille piispa on myöntänyt oikeuden avustaa ehtool­lisen jakamisessa, perehdytetään tarkoituksenmu kaisella tavalla tähän tehtävään. Perehdyttäminen sisältää vähintään keskustelun ehtoollisen merkityksestä ja ehtoolli­sen viettoon liittyvistä kirkkojärjestyksen säädöksistä. Erittäin tärkeää on käytännöllis­ten seikkojen konkreettinen ja ykstyiskohtainen harjoittelu ehtoollisvälineitä käyttäen kirkossa alkaen alttarille saapumisesta sieltä poistumiseen.

Ehtoollisen jakopaikat jumalanpalveluksessa.

Ehtoollisen jakaminen muualla kuin pääalttarilla on tarpeen lähinnä silloin, kun eh­toolliselle osallistuvien määrä on suuri. Suurissakin tiloissa syntyy ruuhkaa ja jonottamista ja seurakuntalaisten liikkuminen paikaltaan alttarille ja takaisin on hanka­laa, jos jakopisteitä on vain yksi. Jakopisteiden sijoittamiselle eri puolille kirkkoa ei ole olemassa teologisia esteitä. Messussa konsekroituja ehtoollisaineita on perinteisesti voitu kuljettaa myös kirkon ulkopuolelle jaettavaksi niille, joilla syystä tai toisesta on ollut este saapua kirkkoon. Tällöin on ehtoollinen voitu antaa myös muille läsnäolijoille. Johdonmukaista on, että samoin voidaan käytännön syistä ehtoollista jakaa jumalan­palveluspaikassa myös muualla kuin pääalttarilla.

Ehtoollisaineet on konsekroitava alttarilla, josta ehtoollisen jakajat noutavat ne ja kul­jettavat jakopisteisiin. Mahdollinen leivän murtaminen voi tapahtua Agnus Dei -hymnin aikana. Sen sijaan siirtymisen jakopisteisiin ei pitäisi tapahtua Agnus Dei -laulua laulettaessa, vaan vasta sen jälkeen, jolloin saattomusiikkina voidaan käyttää muuta musiikkia.

Useampien ehtoollisen jakopaikkojen luominen kirkkoon on käytännön sanelema rat­kaisu. Sillä ei ole mitään omaa arvoa ja merkitystä. Se saattaa jopa häiritä yhteyden tunnun syntyä. Siksi jakopaikkoja tulee lisätä ainoastaan käytännön tarpeesta. Paikat tulee valita kirkossa siten, että ehtoollisen nauttiminen voi tapahtua häiriöttä rauhalli­sessa ympäristössä. Liikkumisen jakopisteeseen ja siitä pois tulee olla sujuvaa ja esteetöntä. Niille, jotka perinteemme mukaisesti haluavat polvistua ehtoollisen vas­taanottamisen ajaksi tai sen jälkeen, tulee varata siihen mahdollisuus.

Intinktio

Intinktiossa ehtoollisleipä kastetaan viiniin. Varhaisimmassa kristillisessä perinteessä ehtoollisleipä ja viini nautittiin erikseen. Ensimmäiset todisteet leivän sekoittamisesta viiniin ovat kuitenkin hyvin vanhoja. Käytäntö sai alkunsa sairaille ja lapsille jaetta­vasta ehtoollisesta ja yleistyi sitten idän kirkossa jo ensimmäisellä vuosituhannella. Lännessä sen sijaan leivän ja viinin sekoittamista vastustettiin johdonmukaisesti ja vaa­dittiin ehtoollisai neiden nauttimista erikseen. Poikkeus sallittiin vain silloin, kun eh­toollisen nauttija oli lapsi tai ei sairauden vuoksi kyennyt vastaanottamaan aineita erikseen. Käytäntö vahvistettiin Lontoon konsiilissa vuonna 1175, jolloin viitattiin sii­hen, että ainoa, jolle Jeesus antoi viiniin kastetun leivän oli kavaltaja, Juudas Iskariot (Joh. 13:26).

Myös lännessä alettiin kuitenkin käyttää intinktiota, kun siunattujen ehtoollisleipien kuljettaminen ulos kirkosta yleistyi ja väärinkäyttö lisääntyi. Toinen syy oli pelko, että Kristuksen verta läikkyisi maahan, kun viini nautittiin erikseen. Tämä johti lopulta siihen, että maallikot saivat nauttia ehtoollisen vain yhdessä muodossa.

Luther puolestaan ei näe asiassa lakia. Kirjoituksessaan "Kirkon Baabelin vankeudesta" hän toteaa, että ehtoollisen nauttiminen molemmissa muodoissa ei ole välttämätöntä. Lapsetkin tulevat osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä kirkon uskon kautta sakramenttia nauttimatta. Sen sijaan on ehdottomasti tuomittavaa kieltää jotakuta nauttimasta sekä leipää että viiniä. Luther ei suoranaisesti puhu intinktiosta. Hänen kannaltaan on merkittävää, että kirkko ei saa kieltää kristittyä nauttimasta molempia ehtoollisaineita. Pelastuksen kannalta ei ole välttämätöntä nauttia molempia, eipä edes kumpaakaan, sillä näinhän tuomittaisiin "kaikki lapset, kaikki sairaat, kaikki poissa olevat tai muuten sakramentin syömisestä jotenkin estyneet, olipa heidän uskonsa kuinka suuri tahansa".

Keskustelu intinktiosta on saanut pontta tarttuviin sairauksiin kohdistuvasta aiheelli­sesta pelosta. Intinktio on epäilemättä ainakin yhteismaljaa hygieenisempi ehtoollisen jakotapa. Toisaalta esiintyy käsityksiä joiden mukaan ainoa oikea tapa nauttia ehtoollisviini on juuri yhteismalja. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kaikilla seurakuntalaisilla on oikeus nauttia ehtoollinen molemmissa muodoissa. Lutherin aja­tukset ehtoollisaineista antavat kuitenkin selkeästi oikeuden päätellä, että teologisesti ei ole ratkaisevaa eroa sillä, nautitaanko viini maljasta juoden vai onko se sekoitettu leipään. Ratkaisevaa on usko siihen, että kyseessä on Kristuksen ruumis ja veri, mei­dän edestämme annettuja vuodatettu.

Helsingissä 11.9.1997

Lasse Erkkilä Pentti Miettinen Hannu Vapaavuori