Joh. 15: 10-17

Mieleeni nousee vantaalainen luokanopettaja, joka yhä ja aina vaan kertoo oppilailleen välittämisen voimasta ja kiusaamisen kiellosta. Muistan myös lappilaisen yritysjohtajan, joka työyhteisöpalaverissaan painottaa yrityksen arvojen arkipäiväistämisestä - ihan siinä sähköpostitasolla yrityksemme arvojen on oltava totta.  Tunnen ahvenanmaalaisen taiteilijan, joka ohjasi nuoria kommentillaan: oleellista on se, minkä toinen meistä näkee, ei se, mitä me luulottelemme olevamme.

Mitä yhteistä näillä kolmella on Jeesuksen kanssa?

He, nuo kolme, opettavat, toistavat ja kyselevät omien yhteisöjensä arkiarvojen perään. He kertaavat sitä, minkä varassa koululuokka tai työyhteisö voi paremmin, mutta mikä vain ohuesti tuntuu toteutuvan.

Samasta syystäkö Jeesuskin toisti teemaansa? Rakastakaa! Rakkaudestanne toisianne kohtaan teidät tunnetaan. Siksikö hän toisti, koska juuri tästä oli vajetta opetuslasten kesken. Siksikö Hän kertaisi tätä ydintehtävää, koska juuri se tuntui kepeästi unohtuvan? Siksikö Jeesus muistutti rakkauden laatukriteereistä, koska tunnisti niitä vain harvoin seuraajiensa asenteissa toisiaan ja muita ihmisiä kohtaan?

Rakkauden katoamisen seuraamuksia Jeesus joutui kohtamaan viikosta toiseen: se heitti läheisimmät kärkkymään valtapaikkoja ja varmistelemaan itselleen ensimmäisiä sijoja, se sai heidät katkerasti itkemään, kun he huomasivat, miten helposti valkea valhe lipsahti huulilta, jotta saisivat vielä lämmitellä rauhassa nuotiolla ja se sai tarttumaan miekkaan ja turvautumaan väkivaltaan näennäisen oikeuden nimissä.

Siksikö Jeesus toisti rakastavan asenteen merkitystä, että juuri tässä Hän huomasi ydinosaamisemme horjuvan? Rakastakaa, älkää vihatko; armahtakaa, älkää tuomitko; avatkaa, älkää lukitko.  Piileekö meidänkin puutostilamme yhä siinä, mitä Jeesus havainnoi seuraajiensa kanssakäymisen heikoimmaksi linkiksi?

Mitä tapahtuisi, jos tämä kirkolliskokous ottaisi Jeesuksen toivomuksen omaksi kulttuurikoodikseen ja käyttäytymisetiketikseen?

Istahtaisiko silloin Oulun edustaja vantaalaisen viereen ja he tunnistaisivat toisissaan jotakin sellaista, mitä vain yhteinen ja ennakkoluuloton kohtaaminen voi avata?

Kysyisikö joku ”liberaaliksi leimattu” joltakin perinnevahvuutensa rikastamalta, kerro, mitä on ollut Sinun uskosi tie?

Uskaltaisiko erilainen ja samanlainen silloin tajuta, että kaikissa meissä kaihertaa pelko, epäluulokin ja toive tulla nähdyksi ja tervetulleeksi toivotetuksi?  

Voisiko rakkauden käytöskoodi olla kuin raikas tuuli – ennakkoluulot lennähtävät ja tulee tila nähdä, kysyä ja kuulla se, mikä meissä jokaisessa on totta. Jokaisen uskossa on jotakin, jota kirkko ja myös kirkolliskokousyhteisö tarvitsee.

Jokainen meistä on täällä siksi, että meidän yhteinen kirkkomme luottaa meihin ja on tarjonnut merkittävän luottamustehtävän meille erilaisille ihmisille, Jumalan erilaisiksi luomille ja uskonperinteemme erilaisiksi muovaamille.  Meidän mandaattimme yhteisönä on siis huikea.

Meillä on sekä kirkon yhteisöllinen kutsu että Jumalan syvä hyväksyntä: tällaisina me yhdessä olemme osa kirkon jatkumoa. 

Meille on annettu luottamus ja meidät on kutsuttu luottamuksen lähettiläiksi: mitä on olla luottamuksen lähettiläs? Miten rakentaa luottamuksen väyliä kirkolliskokousyhteisössä?

Jeesuksen toive rakkaudellisesta asenteesta ei koske vain suhtautumisestamme täällä toisiimme. Me emme voi olla tyytyväisiä ja osassamme onnistuneita, jos opimme kohtelemaan vain saman kirkon jäseniä kohtuullisen kauniisti.  Siinäkin toki riittää haastetta!

Oliko Jeesuksen toistuva viesti huolta myös siitä, että energiamme saattaisi sitoutua vain oman yhteisömme tulevaisuuden varmistamiseen, vaikka sen kuuluisi vapautua siihen suuntaan, minne Jeesuksen mielenkiinto suuntautui? Kaikuuko Hänen sanoissaan pelkoa siitä, että näkökykymme kapeutuisi huolenpitoon vain kaltaisistamme ja keskittyisi kiinnostukseen vain omasta yhteisöimagostamme?

Jeesukseen katsominen nostaa aina horisonttiin myös toisen ihmisen, erityisesti hänet, joka on vailla, haavoilla tai hylätty.   Näkökenttä laajenee yli oman pihan, oman herätysliikkeen ja kansallisen edun; se jaksaa nähdä euroalueenkin tuolle puolen. Rakkaus ei pelkää silloin, kun se astuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, vaan kiinnostuu kysymään, miten Jumalan hyvä tahto täällä kaukana näkyy ja toteutuu.

Rakkaus avaa näköalan, jossa kaikki se, mikä on totta, saa olla totta. – Rakkauden nimissä ei voi pakottaa vaikenemaan, valehtelemaan, piiloutumaan kaappiin tai alistumaan väkivaltaan. 

Rakkauden käytöskoodikseen hyväksynyt kirkolliskokousyhteisö ei syvimmiltään tee työtään omien rakenteittensa tai organisaationsa hyväksi, vaan säilyttää horisontissaan ihmiskunnan, jota Jumala on rakastanut ja jota Hän armahtaa. Näiden ihmiskunnan erilaisten kasvojen ja kertomusten muistamiseksi ja ymmärtämiseksi me tarvitsemme toisiamme.

Inhimillinen tekijä?

Rakkaat juhlavieraat,

mikä tekee tekijästä inhimillisen?  Milloin toimija saa arvonimen inhimillinen?  Itse koen usein olleeni arvoja oppimassa (vai pitäisikö sanoa armoa aistimassa), asettuessani tv:n ääreen, kun tämä meidät tänne koonnut ohjelma alkaa.

Arvokasta on se, kun tässä tukkoisassa, infoähkyisessä ja fast food – juoksussa joku LUO TILAN ja luottaa, että se tila täyttyy ja kantaa.  Arvokasta on se, että kysyttyään malttaa myös kuunnella ja käsikirjoituksen luotuaan uskaltaa myös irrota siitä, jos elämän flow sitä ehdottaa.

Arvokasta on se, että sankareita eivät ole vain nopeat, notkeat ja kustannustietoiset kansantalouden kartuttajat, vaan että horisonttiin mahtuvat myös ne selviytymistarinat, joissa kaikki ei mennyt suunnitellusti eikä toiveiden mukaan, mutta joissa kuitenkin päästiin eteenpäin ja saatiin elämänsyrjästä taas kiinni. Ehkä opittiin ja oivallettiinkin.

Arvokasta on se, että suostutaan keskeneräisyyteen, vaiheisiin, jolloin vastaukset häviävät ja jäljellä pelkät kysymykset.  Joskus vain kyynel silmänurkassa ja haavoittunut hiljaisuus.  Arvokasta on se, että se on sallittua ja sitä ei tarvitse imagosyistä leikata pois.

Arvokasta sekin, että mielensä kellariin avaimensa lainaksi antanut ei muutu riistaksi, jolla elämöidään eikä kohteeksi, jolta rajatta vaaditaan.  Arvokasta se, että on paljaanakin suojattu ja julkisuudessaankin yksityinen, ”sermin takana”.

Arvokkuus tulee kohti myös totuuden kunnioittamisessa: se, mikä on totta, saa olla totta. Häpeää, hienostelua tai varjojen välttelyä ei tarvita. Kulissien kannattelijaksi ei tarvitse pinnistää.

Tunnistan arvokkaaksi sen,

-          kun ihmisen hallinnointi, päällepäsmäröinti ja käsikirjoituksen sokea totteleminen taipuu ihmettelyyn, hämmästelyyn ja tilan tekemiseen

-          kun komentaminen ja neuvominen taipuu keskusteluun ja yhteiseen kyselemiseen

-          kun viholliskuvat taipuvat vieraanvaraisuuteen ja mykkyys löytää kielletyiksi luulemansa lauseet.

Siksikö me suomalaiset yhä ja aina vaan haluamme viipyä Inhimillisen tekijän äärellä, kun se tuo silmiemme eteen ne arvot, joita me kaipaamme ja joita me tarvitsemme?

Siksikö me suomalaiset iloitsemme ohjelman jatkumisesta, sillä se vahvistaa meissä luottamusta siihen, että ihmisen äänellä on väliä ja että ihmisen tarinaa kannattaa kuunnella?

Meille kuuluu kutsu

        kestää epävarmuutta

        vihata valheista versovaa varmuutta

        kunnioittaa keskeneräistä

         kammota toiseuden torjumista

         - yhä ja aina arvostaa toisiamme

           ja kaikkea, mikä on totta.

meille tarjoutuu tehtävä

              kulkea nähden

              puhua kuunnellen

              ymmärtää oivaltaen

              katsoa armahtaen

              koskettaa kunnioittaen

-  arvostaa ihmistä

ihmisen sirpaleissa

tietona meihin tallentuu:

             varmaa on vain epävarmuus

             terveintä haavat

             ehyintä arvet

            rohkeinta pelko,

            jonka päästää lähelle

muistista nousee näkymä

              lopulta aurinko aina nousee

             huomisen sarastuksessa

                          lupaus

(Runo Irja Askolan teoksesta Jos olet, ole nyt. Kirjapaja 2006)

Miksi vastasin kutsuunne myönteisesti. ”Olen mieluusti siellä, missä kysytään, kyseenalaistetaan ja kuunnellaan.”

Demokratia, kaunis sana, vaikea sana. – Vähän niin kuin rakkaus, kaikki kannattavat sitä, kaipaavatkin, mutta harva saa kokea sen täyttä toteutumista. Harva vallankahvan pitäjä voi sanoa, että osaa sitä aidosti toteuttaa ja edistää.  Demokratiakykyni testi ei ole oma kokemukseni kyvystäni tasa-arvoiseen toimintaan, vaan toisten kokemus siitä.

Oma ikkunani tähän vaikeaan, kauniiseen sanaan: asuin kesän 1992 Prahassa; vuodet 1991–1999 työskentelin Genevessä, josta käsin olin matkoilla noin 100 päivää vuodessa eri puolilla Keski- ja Itä-Eurooppaa. Yksi tehtäväni oli tukea kirkkoja osallistumaan kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen.  Täysin uusi asetelma kirkoille, jotka olivat tottuneet toteuttamaan uskoaan näkymättömästi neljän seinän suojissa.

Noina vuosina opin demokratiasta ainakin tämän:

-         -  demokratia ei synny, jos emme uskalla vastustaa turhaa hierarkiaa, avata suljettua ovia ja testata ajatustottumustemme mielekkyyttä; muutoksen havainnointi on demokratian alkusilmu

-         - demokratia ei säily, jos sitä ei hoida; kuin parisuhde!

-          - demokratian toteuttaja suostuu yllätyksiin (käsikirjoitusta TEHDÄÄN yhdessä, siinä ei TOTEUTETA muulla sovittua suunnitelmaa) )

-         -  demokratian kannattaja kestää keskeneräisyyttä ja neuvottomuutta: juuri siinä voi olla ratkaisun avain

-          - demokratian kannattaja kiinnostuu myös muista kuin omanlaistensa ajattelusta ja argumentaatiosta

-          - luterilaiselle kristitylle demokratia on luonnollinen valinta:

- uskomme mukaan jokaisella ihmisellä on ehdoton ihmisarvo ja oikeus omaan ääneen, omaan tahtoon ja omaan kokemukseen.

-          - demokratian ydin on erilaisuuden arvostus: kokonaisuuteen tarvitaan yhteisön kaikkien ääni

-         -  demokratia on vaivalloista, mutta kannattavaa.

The theme of today’s seminar fits well into my comfort zone. The activities of the Church are basically for everyone, including people of all age groups. The fundamental message of the Church include defending the human dignity of everybody; not showing interest solely in those who are productive from a national economy perspective or otherwise mannequins for rapid development, never ending youth and perpetual motion. The Church deals constantly and on an everyday level with those who in statistics are defined as elderly, in advertisements as senior citizens and by some as an ageing  population problem. Those working for the Church know, however, that no single concept or definition can cover all the stories or realities of life that those working in a parish hear and encounter every week. There is not one single elderly story, as there is not one homogeneous group of middle-aged people. Everybody has their own name and their own history, which has formed that very person.

The Church wishes to participate in the voluntary work and those roundtable discussions seeking for concrete solutions how to provide elderly people the opportunity to make their own choices, including how to spend the last years of their lives.  The church needs to defend the own voice of all persons, including the elderly. For this, the Church has  resources in its experts and also in the growing number of volunteers. To be heard and to be seen is a basic human need, regardless of age and physical condition. In these encounters, we as a Church sometimes need to look critically into the mirror and maybe also revise our own attitudes. Is our image of the elderly sometimes too narrow? Is our own operational culture too patronizing and characterized by knowing best on behalf of others? Are elderly people themselves involved in the planning and implementing of the work with elderly in the parishes? Or are we still doing “for them and on behalf of them” instead of “with them”?

This year’s European Year also gives an opportunity to critically reflect on how to apprehend and take seriously the entirety of the theme. Although we might be experts in supporting the elderly, this is really not what the European Year is about. We are living a European Year with the aim to increase interaction and solidarity between generations. Also we in the Church need to ask ourselves whether our own activities are unnecessarily limited to certain age groups. The Sunday service offers a place for encounter between all people, including people of different ages. The Church has also a significant opportunity to promote encounters between generations in the turning points of family life. This could well be developed in connection with Christenings, weddings and funerals. “Grandma, could you tell us what it was like at your Christening?” In day care, afternoon care and perhaps also confirmation camps, there are many children and young people who long for the company of adults. And many elderly persons might lack being useful and needed, experiencing loneliness instead. Could, for instance, confirmation classes include a visit to and a short interview with a lonely elderly person? And what about the opportunities offered by web chats, youtube and Skype between generations living in different cities and different countries?

The Church welcomes the European year for Active Ageing and Solidarity between Generations and wishes to:

The Church welcomes the European year for Active Ageing and Solidarity between Generations and wishes to:

·        

• In collaboration with other actors defend the fundamental rights of all people. This is a question not only about resources, but also a test of attitudes and a challenge for common determination.
• For our own part develop various activities and attitudes to promote encounters and mutual learning between different people, including different age groups.
• In our own activities increase the involvement and participation in the decision-making process of elderly people in matters that affect them.
• Bring our own grass-root expertise of the living conditions of elderly people to the attention of the decision-makers.
   

Solidarity means becoming aware that we need each other across various categories and age groups, and that our own well-being is connected to the well-being of others.

Tämän teeman äärellä seisoessani, minun on helppo tunnistaa se mukavuusalueekseni. Kirkon toiminta on lähtökohtaisesti kaikenlaisille, myös kaikenikäisille. Kirkon perusviesteihin kuuluu jokaisen ihmisarvon puolustaminen; ei vain heistä kiinnostuminen, jotka ovat kansantalouden näkökulmasta tuottavia tai muutoin nopean kehityksen, loppumattoman nuoruuden ja jatkuvan liikkeen mannekiineja. Kirkko on jatkuvasti ja arjen tasolla tekemisissä heidän kanssaan, joita tilastot määrittelevät vanhuksiksi, mainokset seniorikansalaisiksi ja jotkut vanhusväestöongelmaksi. Kirkon työntekijät tietävät, että mikään käsite tai määritelmä ei kata kaikkia niitä tarinoita tai elämäntodellisuuksia, joita seurakunnan työntekijä viikoittain kuulee ja kohtaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa vanhustarinaa niin kuin ei ole olemassa yhtä keski-ikäistenkään joukkoa. Jokaisella oma nimensä ja oma historiansa, joka on tehnyt hänestä juuri hänet.

Kirkko haluaa olla mukana niissä talkoissa ja niissä pyöreissä pöydissä, joissa etsitään konkreettisia ratkaisuja siihen, että ikääntyville ihmisille luodaan tila valita sitä, mitä hän haluaa ja miten hän viimeisiä elämänvuosiaan tahtoo viettää. Kirkolla on tarve puolustaa ihmisen omaa ääntä. Tähän kirkolla on työvoimaresursseja ammattilaisissa ja myös kasvavassa vapaaehtoisten joukossa. Tulla kuulluksi ja nähdyksi on ihmisen tarve, iästä ja fyysisestä kunnosta riippumatta. Näissä kohtaamisissa kirkko joutuu joskus myös kriittisen peilin eteen itse. Myös omissa asenteissamme on korjaamisen varaa. Onko vanhuskuvamme joskus liian kapea? Onko toimintakulttuurissamme liikaa holhoamista ja toisten puolesta tietämistä? Ovatko ikäihmiset itse seurakunnan vanhustyön suunnittelussa ja toteutuksessa mukana? Teemmekö yhä ”heille ja heidän puolestaan”, emmekä ”heidän kanssaan”?

Tämänvuotinen eurooppalainen teemavuosi nostaa kriittistä peiliä myös teeman kokonaisuuden ymmärtämiseksi ja todesta ottamiseksi. Saatamme olla asiantuntijoita ikääntyvien ihmisten tukijoina, mutta tästähän teemavuodessa ei olekaan kyse. Me elämme teemavuotta, jonka tavoitteena on lisätä sukupolvien välistä kanssakäymistä ja solidaarisuutta. Meillä on syytä kirkossakin kysyä, onko toimintamme tarpeettoman ikäryhmäsidonnaista? Jumalanpalvelus, sunnuntainen messu, on paikka, joka on kaikkia ja kaikenlaisten kohtaamista varten. Myös perhe-elämän käännekohdissa kirkolla on merkittävä mahdollisuus sukupolvien kohtaamiseen: kasteissa, avioliittoon vihkimisessä ja hautaan siunaamisessa tätä voisi tietoisemminkin kehittää. ”Mummo, kerrotko millaista Sinun kastejuhlassasi oli?” Päiväkerhoissa, iltapäiväkerhoissa, ehkä rippileirilläkin on monta lasta tai nuorta, jolla on aikuisen nälkä. Ja monella ikäihmisellä saattaa olla tarpeellisuuden tarve ja kontaktien vaje. Voisiko rippikoulun etukäteistehtävään sisältyä vierailu ja pieni haastattelu alueen yksinäisten vanhusten luona? Missä olisi verkkokeskustelujen, Youtuben ja Skype-puhelujen mahdollisuudet eri kaupungeissa ja eri maissa asuvien sukupolvien välillä?

Kirkko toivottaa tervetulleeksi tämän teemavuoden:

•  se haluaa yhdessä muiden toimijoiden kanssa puolustaa kaikkien ihmisten perusoikeuksia. Se on resurssikysymys, mutta se on myös asennetesti ja yhteisen tahtomisen haaste

• me haluamme omalta osaltamme kehittää toimintamuotoja ja asenteita, jotka edistävät erilaisten ihmisten, myös eri-ikäisten ihmisten, kohtaamista ja toinen toisiltaan oppimista

• me haluamme lisätä myös omassa toiminnassamme sitä, että vanhukset saavat suunvuoron ja äänioikeuden itseään koskevissa asioissa

• me haluamme tuoda päättäjien tietoon omaa arjen asiantuntemusta, jota paikallisseurakunnan työntekijöillä on vanhusten asuin- ja elinolosuhteista.

 Solidaarisuus merkitsee havahtumista siihe, että me tarvitsemme toisiamme yli erilaisten kategorioitten ja että oma hyvinvointini on yhteydessä toisten hyvinvointiin.

Luuk. 24: 1-12

 Jumala juhlii meissä

Niin paljon liikettä, tapahtumista ja tunteiden ruuhkaa.  Pääsiäisen suuren kertomuksen käänteisiin tiivistyy elämä ja kuolema, valo ja pimeys, katoaminen ja löytyminen.  

Niin paljon liikettä, tapahtumista ja tunteiden ruuhkaa. Pääsiäisen suuren kertomuksen käänteissä pilkahtavat esille ihmisen perustunnot: pettäjä ja petetyksi tullut, itkuun purskahtanut ja lohdutuksen löytänyt, pakopaikassa piileskelevä ja julkisuuteen astuva, kaikkensa menettänyt ja kaikkensa löytänyt.

Miksi tämä kertomus inspiroi taiteilijoita, kiehtoo lapsia, innostaa eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä? Miksi tänä yönä ja huomisaamuna kirkot täyttyvät Helsingissä, Tallinnassa, Tukholmassa, Roomassa, Kapkaupungissa ja Washingtonissa? Miksi me yhä uudelleen, eri kielillä ja monenlaisin sävelin, haluamme kuulla kertomuksen pääsiäisestä?

Siksikö, että pääsiäinen on kaikenlaisten ihmisten juhla? Erityisesti meidän tarvitsevien ihmisten juhla. Pääsiäisen viesti mahtuu kaikenlaisille kaduille ja kaikenlaisiin kaupunkeihin. Se kuuluu kaikenlaisiin koteihin ja kodittomuuden tuntoihin. Se ei ole sisäpiiritietoa, vaan kaikille kansalaisille suunnattu.

Siksikö me tarvitsemme pääsiäistä, että saisimme kuulla sen, että vaikka pimeys on totta, valokin on olemassa? Vaikka epätoivoa on, myös toivo kajastaa. Vaikka pelko on todellista, myös sen voittaminen toteutuu. Vaikka elämän särkyvyys ja kuoleman todellisuus luovat synkkiä värejä, iankaikkinen elämä tuo lohdutuksen tuoksua.

Vai siksikö me tarvitsemme pääsiäistä, että muistaisimme vapautemme?  Meidät on vapahdettu. Meidät on armahdettu. Meidät on mukaan kutsuttu ja tervetulleeksi toivotettu. Pääsiäisenä juhlimme, koska Jumalan mielestä ihmisen vapahtaminen on juhlimisen arvoista.

Pääsiäisenä pimeyttä ei kielletä, mutta sen keskelle tuodaan valo. Pääsiäisenä kärsimystä ei torjuta, mutta sen rinnalle tuodaan myötätunto ja lohdutus. Pääsiäisenä näköalattomuuden keskelle avautuu horisontti huomiseen.

Pääsiäinen on vapautta kaipaavien ja vapahtamista tarvitsevien juhla.

Pääsiäisenä pelkonsa lannistama saa kuulla: älä pelkää, luota ainoastaan. Pääsiäisenä uupuneelle ja tosiasioihin tympääntyneelle kerrotaan: armahda itseäsi ja armahda ympärilläsi olevia – katso ja näe. Katkeruuden kangistama kuulee anteeksiannosta ja uskaltaa päästää irti. 

Tänä viikonloppuna Getsemanen öiset kauhut, Golgatalle kokoontuneiden vuorosanat, ylösnousemuspuutarhan arasti avautuva ilo koetaan uudelleen tässä kaupungissa ja monissa muissa kaupungeissa. Meille erilaisten kaupunkien erilaisille kansalaisille avautuu mahdollisuus iloon, toivoon ja vapahdukseen. Jumala juhlii meissä, Hän juhlii meidän vapahtamistamme.

Siksi katkeruudesta ja koston ajatuksista saa luopua: olet armahdettu, armahda toisia. Siksi häpeän ja riittämättömyyden syytöksistä voi vapautua: sinä kelpaat Jumalalle, kelpaa siis itsellesikin. Siksi itsensä uhraamisen ja suoritusvaateiden piiskattavaksi ei tarvitse jäädä: uhri on jo annettu, anteeksianto on ehdoton ja tosi. Siksi toivottomuuden tuskasta saa päästää irti: Jumala lupaa meille tulevaisuuden - elämäämme, kuolemaamme ja elämäämme kuoleman jälkeen.

Pääsiäisen suuri viesti on viesti raja-aitojen kaatumisesta, lukkojen avautumisesta ja elämän kokonaisuuden löytymisestä. Pääsiäisenä jokaiselle on itsensä ja elämäntilanteensa kokoinen tila kuulla tervetulotoivotus: olet osa meitä, kuulut armahdettujen joukkoon. Pääsiäisenä jokaiselle kuuluu tervehdys: mikään ei pimennä osaltasi armon aurinkoa – suunnitelmat saattavat sortua ja parhainkin tahto voi takkuuntua arjen ristipaineissa, mutta silti, tai juuri siksi, armon auringon lämmin säde on läsnä ja totta.

Pääsiäisenä raja-aidat ovat sortuneet: tuonpuoleisuus suutelee tämänpuoleista ja armo halaa ansiotonta. Siksi pääsiäistä kannattaa juhlia.

Me tarvitsemme pääsiäistä sinne, missä pimeys ei hellitä eikä pelko suostu perääntymään. Me tarvitsemme pääsiäistä sinne, missä avautuva silmu joutui julmuuden jyräämäksi. Me tarvitsemme pääsiäistä sinne, missä jaksaminen vaihtui uupumukseen, kiintymys pettymykseen ja huomisen odotus sen tuskaiseen torjuntaan. 

Me tarvitsemme pääsiäistä myös sinne, missä ilo on virinnyt ja hymynkin taas tunnistaa. Pääsiäinen sielläkin, minne luottamus palannut ja sydämen hehku löytynyt. Ja siellä, missä kepeys on arjen askeleissa läsnä. Keittiönkaappi, ruokapöytä tai uni, joka vihdoin tuli. Käsi, johon saattoi tarttua tai josta vihdoin rohkeni päästää irti. 

Pääsiäinen on ihmisten juhla, kaikenlaisten ihmisten juhla. Erityisesti meidän tarvitsevien juhla. 

Pääsiäisen viesti mahtuu kaikenlaisille kaduille, monenlaisiin koteihin ja kodittomuuden tuntoihin. Me juhlimme pääsiäistä, koska Jumalan mielestä ihmisen vapahtaminen on juhlimisen arvoista. 

Pääsiäisenä kaikuu ja kuuluu tervetulotoivotus: mahdut armahdettujen joukkoon, vaikka olisit pettänyt, petetty tai peloteltu. Pääsiäisenä kaikuu ja kuuluu rohkaisu: mikään raukkamaisuus, häpeä tai syyllistys ei pimennä armon auringon valoa. Pääsiäisenä kaikuu ja kuuluu Jumalan todellisuustaju: tällaisiahan me ihmiset olemme, kukin omassa kohdassamme elämämme kerrostalossa. Sen jokaisessa kerroksessa pääsiäisen askelmerkit kopajavat: häpeää voimallisempi on Jumalan hyväksyntä, pelkoa todellisempi on enkelien suojeleva läsnäolo, kuolemaa vahvempi on elämä. 

Pääsiäisenä tuonpuoleisuus suutelee tämänpuoleista. Sitä saa juhlia ja se saattaa kantaa arkeenkin.

Arvoisa Tasavallan Presidentti ja rouva Jenni Haukio 

Ilo tulla tänne! Tuon mukanani kolme viestiä:

Te olette saaneet vaalin aikana ja sen jälkeen lukuisia siunauksen toivotuksia. Se on meidän kristittyjen tapa sanoa, että me välitämme, että me arvostamme tasavaltamme presidenttiä ja siksi haluamme myös ihmisen korkeimman voiman – Jumalan siunauksen – olevan hänen tukenaan.

Me haluamme kertoa teille, että vielä silloinkin, kun onnittelijoiden aika on ohi ja arki on alkanut, meidän välittämisemme jatkuu: Suomen jokaisessa seurakunnassa rukoillaan joka sunnuntai Tasavallan Presidentin puolesta. Se on rukous instituution puolesta, mutta se sulkee siunaavaan voimaansa myös Teidät henkilönä ja Teidän läheisenne. Tuo rukous ei sisällä Teille esityslistaa, ehdotuksia tai vaatimuksia. Se on meidän pyyntömme Jumalalle antaa Teille sitä, mitä Te vastuunkantajana ja ihmisenä tarvitsette. Se on siunauksen lahja, jonka kirkkona sunnuntai sunnuntailta Teille annamme.

Haluamme omalta osaltamme olla mukana myös niissä yhteistyön pöydissä, joissa etsitään ratkaisuja ihmisten hyvinvoinnille ja turvalliselle tulevaisuudelle. Seurakunnan työntekijöillä on pysyvä lähikontakti suomalaisten arkeen, myös sen varjoihin ja murtumakohtiin. Sitä asiantuntemusta tarjoamme mieluusti yhteiseen käyttöön.

Siunatkoon hyvä Jumala

vastuunne ja virkatyönne.

Hän siunatkoon

Teidän molempien kutsumuksen,

kotinne ja keskinäisen rakkautenne.

Mariasta tuli matkakumppanini Afrikassa. Siihen saakka hän oli mielikuvissani se kalpea nuori nainen, joka istui joulunäytelmässä hiljaa, nöyränä ja liikkumatta, vailla vuorosanoja. Sitten kohtasin sambialaisen Omegan, ghanalaisen Evelynin, intialaisen Arunan ja kuubalaisen Ofelian ekumeenisella kurssilla.

Minkälaista naista kirkkosi ihailee
kysyy minulta afrikkalainen sisar

Vähitellen saan vastauksen muotoutumaan
mielikuvaksi Mariasta, Jeesuksen äidistä

kulki yksin rohkeasti vuoripolkua pitkin

sen joka omalta kirkoltani on vielä piilossa

(Irja Askola, Mikä nainen, S. 91-92, Kirjapaja) 

Me tarvitsemme Mariaa. Toivotan hänet tervetulleeksi myös luterilaiseen kirkkoomme. Saan voimaa hänestä, kun oivallan Jumalan syvän kunnioituksen naisen ruumista kohtaan: Jumalan ensimmäinen maanpäällinen koti oli tavallisen naisen kohtu.  

Saan voimaa siitä, kun havahdun, että Jumalan suurien suunnitelmien toteuttajiksi riittivät syrjäkylien oppimattomat, kouluja käymättömät ihmiset. Monelle olisi varmaan ollut mieluisampaa nähdä näissä tehtävissä pääkaupunkiseudun tunnettuja hahmoja.  

Saan voimaa myös siitä, että tuo nuori nainen löysi luottamuksen vastata myönteisesti tehtävään, johon häntä kutsuttiin. Hän kasvoi tehtävänsä mittaiseksi ja sanoitti riemullisesti omaa tietään ja omia tuntemuksiaan. Hän löysi oman äänensä ja omat vuorosanansa, joita yhä tänään lauletaan eri kielillä ympäri maailman (Marian kiitosvirsi, Luukkaan evankeliumi 1: 46-59) 

Saan voimaa myös siitä, kuinka Maria tarvitsi toisten naisten tukea ja ystävyyttä elämänsä muutospaineissa. Vanhemman, elämänkokemusta omaavan Elisabetin ja nuoren Marian ystävyys, vertaistuki toisilleen, on kuvattu koskettavasti Raamatussa. 

Kehittyvistä maista tulevat naiset kutsuivat minut mukaansa löytämään Marian, joka rohkaisee meitä löytämään oma kutsumuksemme ja oma äänemme. Hän rohkaisee meitä kirjoittamaan oman elämämme lauluja ja näkemään niissä Jumalan johdattavan läsnäolon. Hän rohkaisee meitä katsomaan ympärillemme ja luomaan tilaa naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ystävyydelle ja toinen toisemme kannustamiselle. 

”Marian monet kasvot” odottavat nyt meitä, kutsuvat oivallusten teille. Kiitos, Riikka, tästä!

Työttömyyden juhlaseminaari! – Sanapari, joka jotenkin ei sovi yhteen, vai? Työttömyyttä en taivu juhlimaan, mutta silti tulin tähän juhlaan mieluusti ja motivoituneena, juhlamielellä. Työttömyystilastojen edessä näkee numeroita ja paheksuu, harmittelee kaikenlaisten ennusteiden karmaisevuutta. Mutta kun saa henkilökohtaisen kutsun heiltä, jotka lehdissä ovat numeroita tai tilastokäyriä, kokee saavansa jotakin arvokasta itse; nuo ihmiset, he, toivottavat minut joukkonsa tervetulleeksi. He haluavat avata historiaansa ja elämänsä todellisuutta minulle. Siksi tulin. Kutsuttuna mukaan, hyväksyttynä ja mukaan pyydettynä.

Onko tässä syntymäpäiväjuhlassa oikeasti syytä juhlaan ja miksi?

·      välittämisen voima; pidetään huolta!

·      yhteiskunnallisen viisauden voima: työttömyys ei ole yksittäisen hmisen vika, vaan markkinavoimien julma seuraus

·      todellisuustajun voima: työttömyys repii ja jättää jälkiään myös läheisiin. Vaikeasta ei vaieta eikä häpeään suostuta. Itku, ja ”se perkelekin”, on joskus tarpeen ja ennen kaikkea hyväksytty. Tälle on tila.

Itsemurhat, muuten vaan mykistyneet ja itsensäkin syrjäyttäneet on otettu tässä porukassa todesta. Emme elä ihanteissa, ihanteista kuitenkin. Mutta juuri siihen tarvitaan sitä tietoa ja tunnetta, jota kipu, häpeä ja tarpeettomaksi julistettu voi tarjota eikä päättäjä saa unohtaa.

Miksi kirkon edustajana ja kristittynä seison tässä edessänne?

Ainakin siksi, että

·       Jeesuksen tinkimätön esimerkki on siinä, että kuuntele heitä, joilla on sanottavaa, kerrottavaa  

·       Jeesuksen tinkimätön kokemus on siinä, että erityisesti köyhien, syrjäytettyjen ja vaiennettujen äänet haastavat ja hämmentävät vallanpitäjiä, todellisia tai vallanharhaansa jääneitä

·       Jeesuksen tinkimätön näkökulma on siinä, että viholliskuvat eivät kanna siihen huomiseen, jota me tarvitsemme. Kaikenlaiset kohtaamisen sillat ovat nyt tarpeen.

Tässä työttömyyden juhlaseminaarissa juhlin sitä, että meillä teidän kauttanne ja teidän kanssanne on

·       välittämisen voimaa

·       kirkossa rohkeutta ylittää perinteisiä rajoja; ”kirkon mukavuusalue”

·       kriittisiä ääniä ja todellisuuspeilejä.

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Astelen arastellen riemuavaa joukkoa kohti.  Hoosianna! Kaikenlaisia mukana. Monia, joita odotin tapaavani. Myös heitä, joiden en koskaan kuvitellut tähän joukkoon kuuluvaksi. Katselen tuota hoosiannaa laulavaa joukkoa – mieleni kulkee, kiertää kasvoista toiseen. Minua koskettaa, että hänkin tuli tänne ja laulaa sydämensä kyllyydestä. Joku vaan pyyhkii silmäkulmaansa: muistojen salaisuus, jota voin vain kunnioittaa.  

Hoosianna-joukkoon mahtuu monenlaista; kukaan ei silloin ensimmäisellä kerrallakaan kysynyt, millä oikeudella liityt kulkueeseemme? Siellä he vain olivat ja kulkivat; yhteisönä ja osallisina, vaikka toisilleen tuntemattomina. Joku tuli ja lauloi sydämensä kyllyydestä Hoosiannansa; joku hyräillen hapuili säveltä. Silti mukaan mahtuen. Kirjava joukko, kaikin tavoin.  Kukin mahdutti Hoosianna-huutoonsa oman elämäntarinansa. Ja juuri siksi se oli niin oikea kulkue Jeesukselle, aasilla ratsastavalle, sillä Hänelle jokainen oli ainutlaatuinen, juuri omana itsenään totta. Häpeästä vapautettu, yksinäisyydestä mukaan kutsuttu, julmuudesta armon osallisuuteen kutsuttu.

Jumala – sitenkö Sinä siunaat minut adventtina, että suostun joukkoon, jossa erilaiset äänet ja erilaiset elämänkohtalot kulkeutuvat samaan kulkueeseen, siihen, jossa armo ja oikeudenmukaisuus ovat totta ja jossa sana TERVETULOA on yli kaikkien muiden sanojen, yli arvioiden ja tuomioiden.

Jumala, läsnäolossasi ja hiljaa mielessäni mietin, keitä minä näen oman kirkkoni Hoosiannaa  laulamassa… onko kaikille tilaa? Ja mistä löydän itseni tuossa kaikenlaisten kulkueessa? ”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.”

Löydän itseni yövuorossaan elantoaan hankkivien keskeltä. Palelevia, stressaantuneita, huoliaan kantavia miehiä. Ei kukaan ollut valmistautunut mihinkään merkitykselliseen – tavanomaisuutta, turhautumistakin; näinhän se elämä menee. ”Kuuseen kurkottamatta ei katajaan kapsahda.” Mutta sitten yllätys saapui! Hei, te peloissanne palelevat: älkää pelätkö! Hei, te unelmanne haudanneet, herätkää uuteen alkuun! Hei, te itsenne syrjäyttäneet, löytäkää polku sinne, mitä tietämättännekin kaipaatte! Ja he ottavat enkelien viestin todesta – kulkevat ja löytävät esteettömän pääsyn sinne, missä juuri syntynyt Vapahtaja on läsnä, paikalla, tavattavissa.  Siinä he viipyilevät, ihmettelevät ja aavistavat jotakin siitä, mikä on oleellista.

Jumala, sitenkö siunaat minua, että läsnäolossasi alan miettiä, miten minä pidän avoinna ja esteettömänä polun seimelle ja kaikelle sille, missä Vapahtaja voi löytyä? Onko tehtäväni aurata hidasteet ja poistaa esteet seimen sanomaa janoavien tieltä? Ja mihin itse kuljen, jos etsin vapautuksen armoa tai oleellisen oivallusta?

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Pääsiäispuutarhan tuoksu. Hämmennys läsnä kaikissa ja kaikkialla.  Liikaa kaikkea, mitä yrittää ymmärtää, ymmärtämättä. Osa peloissaan lukittujen ovien takana, osa yksinään kadotettuja elämänlankoja hapuillen. Siinä ylösnousemusaamun puutarhassa Ylösnousseen kysymys yllättää: Mitä itket, Maria?

Jumala, sitenkö siunaat minua, että Sinun seuraajanasi opin kysymään ja kuulemaan. Jään kysymään sitä, kenen kyyneleihin minun olisi tänä pääsiäisenä havahduttava? Jos itku mahtui ylösnousemuksen puutarhaan ja jos kyynelten selittämiselle sallittiin siellä tila, mietin sitä, mille minä sallin tilan seurakunnassa? Miten siunaus koskettaa, jos Ylösnoussut kohdistaa katseensa minuun ja kysyy: miksi itket tai missä näkymättömien kyynelisesi syyt. Tässäkö, tässäkin, pääsiäisen siunaus?

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Helluntain ihme alkoi arkisista askeleista. Pelko vaihtui uteliaisuuteen: avataan nyt vihdoin ovi! Astutaan ulos ja kävellään alas katutasolle. Jäykistynyt ja hämmenykseensä halvaantunut joukko lähti liikkeelle, ulos toreille ja tapaamispaikoille. Festareilla tapahtui kieli-ihme: kukin ymmärsi, kuin omaa kieltään.

Jumala, läsnäolossasi ja hiljaa mielessäni mietin, siunaatko minua myös niin, että opettelen sellaista kieltä, mitä jokainen ymmärtää. Hiljaa mielessäni mietin, ovatko tämän kielen aakkoset tekoja sanojen sijaan ja asenteita ohjesääntöjen sijaan? Onko helluntain siunaus siinä, Pyhä Henki vie minut uudelle kielikurssille? Sille, jota jokainen ymmärtää: ystävällisyys, vieraanvaraisuus, hetken lämmin huomio ja hyväksyntä… Tässäkö helluntain siunaus: tehdä kirkosta paikka, jossa teot tekevät sanomisemme todeksi ja jossa asenteemme tulkitsevat sen, mitä alttarilta kuulemme. – Missä oma paikkani ja omin kutsumukseni tässä kirkon tulkin työssä?

Rakkaat Kristuksen palvelijat ja palvelijattaret 

Meidän tulee tehdä, mitä meidän kuuluu tehdä! Se on velvollisuutemme, vaatii kuulemamme teksti. Onko tämä vapauttava, helpottava viesti vai taakka ja uupumisen alku?

Käännyn Jumalan puoleen; hiljaisuus, Hänen puoleltaan. Omat sanani sukkuloivat ja tunteeni alkavat mittelöidä; Luukkaan velvollisuuskeskeisyys nostaa mielikuvat kalenterin sivuilta suoraan törmäyskurssiin pitämättömistä vapaapäivistä. Muistan kaikenlaisen arkikuorman ja tasapainottamisen keskeneräisyyden. Kaikki tämä valtaa taloni, sisätilani. Kyky nähdä kirkkaasti paljastuu unelmaksi ja tinkimätön oikeudenmukaisuus on vain haikea kaipuu. Ja silti kysymys jää, hiertäen se jankuttaa: Mitä siis palvelijan kuuluu tehdä, jos tarkoitus on tehdä se, mitä kuuluu tehdä ja mitä kutsutaan velvollisuudeksemme?

Jumala, käännyn puoleesi… kaipuussa ja ikävässä, levottomanakin. Mitä kuuluu tehdä?  Muistan Martan touhuamisen keittiössään, kiukunsekaiset kommenttinsa. Ja juuri silloin sisarensa Maria saapuu vierelleni. Oikean tekemisen sääntöä ei ole – on vain kutsumuksensa kuuntelun taito. Joillekin kattiloiden kansien kuminassa, toisille oppimisen ja ihmettelyn niityllä, normiodotuksia uhmaten. Kummallekin sijansa.

Käännän katseeni Jumalan puoleen. Hänen katseensa onkin jo minut löytänyt. Yllätyn.  Jumalan hellän, hymyilevän katseen alla kiihkeä kysymykseni ”mitä siis kuuluu tehdä – mikä on se, mitä Luukkaan mukaan olemme velvolliset tekemään?”, alkaakin kuulostaa oudolta. Odotinko minä esityslistaa, määräyksiä tai vähintäänkin suosituksia tekemisieni mittareiksi? Jumalan hymyilevän katseen alla hahmottelemani työlista alkaa sulaa.   Velvoitevalmiusasiakirja eivätkä tulostavoitelukemat tunnukaan mielekkäältä tulokulmalta silloin, kun Pyhä hipaisee ja luo tilaa oleellisen kysymiselle.

Mitä siis pitää tehdä? Mikä on velvollisuuteni? Luukkaan teksti heittää varjonsa ja vaatimuksensa uudelleen. Siksi katson Jumalaan. Hänen katseensa alla saan unohtaa velvoitelistat ja suorituspisteet. Tätäkö onkin ”arvottoman palvelijan ydin?” Antautua olemiseen, unohtaa ylisuorittamisen kireys? Armon auringon lämmössä heittää yltään oikeassa olemisen pakkopaita?  Silloinko arvottomasta palvelijasta kääriytyy esille armollinen ihminen – itselleen ja läheisilleen? Sitäkö on uudestisyntymisen evoluutio: arvottomat ja armottomat alkavat tarjota armoa ja arvoa kaikille, itselleen ja jokaiselle?  

Jumalan katse kääntää aina ihmisen katsetta, omaa katsettani. Jumalaa ei voi katsella pelkästään ja loputtomasti havahtumatta siihen, että horisonttiin nousee myös ihminen, ihmisiä. Jumala on Luojana ja Kristuksena niin syvästi sitoutunut ja niin rakastunut luomiinsa, että Jumalaa ei voi kovin pitkään katsella ohittamalla tai häpeillen Hänen luotujaan ja rakastamiaan. Tästä horisontista alkaa ”se tekeminen”. Mutta sekin on olemisen ja asenteiden sillalla viipymistä, sillä sillalla Jumalan kolmas kasvo näkee meidät: Pyhä Henki on yllätysten lähde. Kirkkojen suurin riski! 

Hyvyyden teot ja oikeudenmukaisuuden teot odottavat meitä, meitäkin. Mutta teoilla eikä tekemisillämme me emme ”toteuta hyvyyssuorittamista emmekä mainehallintaa”, vaan teemme itsessämme tilaa sille, mikä oman kutsumuksemme sisältä avautuu. Martan ilo kattiloistaan ja Marian innostus ajatteluun oppimisestaan ovat molemmat kutsumuksensa löytäneitä esiäitejämme. Kutsumuksen vertailua kristityt eivät tarvitse. Oleellista ei ole se, mitä joku ei tee, vaan se, mitä minä teen. Jos väsyn, väsynkö oikeiden asioiden puolesta? Jos iloitsen itseriittoisesti, nauranko joitakin ulkopuolelle?

Oleellista on sallia tila, johon Pyhä mahtuu meihin ja keskellemme. Hän ei tarvitse suorituspisteitämme, mutta vain aitous avaa oven Pyhän saapumiselle. Rehellisyys on meille Pyhän tarjous.

Siksi on niin vapauttavaa olla kristitty: on kutsuttu olemaan rehellinen, aito ja totta kaikkinensa. Jumalan näkemä ja muutkin huomaava. Tämä tekee meistä arvottomista palvelijoista arvollisia ihmisiä ja armollisia kristittyjä.

Myrsky! Salakavalasti nouseva ja yllättäen päälle kaatuva. Tai hetkessä hyökkäävä, repien, särkien ja tuhoa tehden.

Tässä kirkossa on tänään koolla myrskyjen asiantuntijoita. Sairaalassa työtään tekevä saa usein kutsun paikalle jonkinlaisen myrskytuhon jälkityöhön.  Jokaisella on tunnemuistia myrskyn riepottelusta; arpensa meillä kaikilla.  Myrskyn tuhoja on saanut katsella sekä kaukaa tarkkaillen että myös oman ihon alla kipuillen.

Miksi myös Raamattuun on tallennettu myrskykuvaus? Miksi juuri tämä kertomus on innoittanut monia laulujen tekstittäjiä, kuvataiteilijoita, säveltäjiä? Miksi se on painunut syvästi pyhäkoululaisen mieleen – yhtä jännittyneenä sitä on kuunneltu lappilaisessa pirtissä kuin afrikkalaisen palmun alla?

Itselleni on tärkeää, että Raamattuun on tallennettu tieto siitä, että Jeesuksen lähimmätkin ystävät olivat tuiki tavallisia ja hyvin inhimillisiä. Meille ei tarjoudu esikuvaksemme yli-ihmisiä, joille vain rajattu määrä tunteita olisi sallittua tai joiden käytös olisi tiukkaan kontrolloitua ja onnistumisesta menestykseen liitämistä. Takkuamista, periaatteiden unohtumista ja annettujen lupausten rikkomista mahtuu opetuslasten arkeen, kerta toisensa jälkeen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan kerrota Jeesuksen harkinneen lähitiiminsä vaihtamista parempaan tai Hänen lopullista hermostumistaan hitaasti oivaltavien opetuslastensa kanssa. Tässä kertomuksessa kauhu ja pelko valtaavat heidät. Tyyneys, mielen tasapaino ja jumalainen luottamus ovat tipotiessään.

Jeesuksen lähipiiri reagoi lähestyvään uhkaan aidon ihmisen tavoin. Todelliset tunteensa näyttäen.  Niiden keskelle Jeesus saapuu. Aitous tekee tilan Pyhän saapumiselle. Raamattu kuljettaa elämän todellisuutta mukanaan keskeisten henkilöhahmojensa kautta.  Evankeliumin ydinsanoman tähden näitä tuokiokuvauksia ei haluttu jättää pois, kaunistella tai unohtaa. Tämän tähden mekin olemme kaikkinemme ja kokonaisina mukana – kaikkine myrskykokemuksinemme, rajuilmamuistoinemme ja arpikudoksinemme. Aitoon tilaan ja rehelliseen maisemaan tulee tila Pyhän laskeutua, astua veneeseen ja johdattaa reitille, mikä vei perille.

Matteuksen tallenne tästä samasta myrskykohtauksesta pitää sisällään myös Pietarin, joka on hukkua myrskyäviin aaltoihin. Hän lähtee veneestä uhmakkaasti luullen voivansa kävellä vettä pitkin. Muutaman askeleen otettuaan hän havahtuu myrskyn voimakkuuteen ja alkaa vajota. Toisten auttamana hän pääsee kiipeämään takaisin veneeseen. Onko tässäkin viestiä meille inhimillisyyden todesta ottamisesta? Vaara on myös tunnistettava, uhkakuvien todelliset riskit ja oma rajallisuus hyväksyttävä.  Usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan ei tee meistä kaikkivaltiaita.  Kristitty ei turhenna, väheksy eikä kiellä todellisen myrskyn tuhovoimaa. Hän oppii elämään sen keskellä, omat rajansa tunnistaen.

Voimantunnossa myrskyn ylivoimaa uhmaava saattaa löytää itsensä vajoamasta: löytääkö hän silloin meistä työtoverin tai ystävän, joka ei moiti ja ala opettaa, vaan ojentaa kätensä ja vetää takaisin yhteiseen veneeseen? Myrskystä ei selvitä vene jättämällä ja ryntäämällä eri suuntiin, yksin räpiköimään. Me olemme samassa veneessä – sieltä ei ole viisasta tyrkkiä toisia laidan yli eikä myöskään etsiä itselle loistokkaampaa huvijahtia. Me olemme kohtalaonyhteydessä toisiimme ihmiskuntana, kansalaisina ja työyhteisöinä.  Vajoavat, pois hypänneet tai pois tyrkityt ovat tervetulleita tähän samaan yhteiseen veneeseen – siellä on tilaa.
Vai onko yhä näin?

Den som med tron om egen kraft utmanar stormens övermakt finner sig troligen själv i att gå under: finner han då bland oss en arbetskamrat eller en vän, som inte klandrar eller vill lära, utan räcker sin hand för att dra upp honom i den gemensamma båten? Ur stormen kommer man inte genom att lämna båten och rusa åt olika håll, eller ensam sprattla. Vi äro i samma båt – ur den är det inte klokt att skuffa andra över bord eller att söka åt sig själv en lyxigare jakt. Vi äro ödesgemenskap till varandra som människor, medborgare och såsom arbetsgemenskap. De sjunkande, de bort hoppade och de bort skuffade äro alla välkomna till denna gemensamma båt – där finns rum.

Eller är det ännu så?

Myrskyn jälkeen tuli tyven. Ehkä opetuslapset kertasivat kokemustaan yhä uudelleen rantanuotiolla.  Kuorivat mielensä kauhua kuin sipulia toisilleen ja toisistaan. Vai kävikö lopulta niin, että myrskykokemuksesta päällimmäiseksi jäikin kokemus selviämisestä, yhteisen luottamuksen löytymisestä, Pyhän laskeutumisesta ja sen kantavuudesta juuri silloin, kun oli menettämäisillään toivonsa? Oliko myrskyssä sittenkin mukana myös siunauksen salaisuus? Näkikö myrskyn jälkeen jotakin uutta itsestään ja kanssaihmisistään. Toiko myrsky mukanaan myös oivalluksen, joka avasi oven?

Teemme näin, koska haluamme omalta osaltamme rakentaa parempaa tulevaisuutta.

Tahdomme tehdä hyvää huomista itsellemme, toisillemme, koko ihmiskunnalle.

Uuden vuoden lupaukset ovat merkki siitä, että me välitämme toisistamme.

Nyårslöftena är ett tecken på att vi bryr oss om varandra.

Tässä omat uuden vuoden lupaukseni:

– enemmän ystäväpuhetta vihapuheen sijaan

– enemmän ekotekoja

– enemmän hiljaa oloa, Jumalan läsnäolon kuuntelua.

Myös Jumala on tehnyt uuden vuoden lupauksensa, pysyvän ja ikiaikaisen.

Hän sanoo: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Älkää pelätkö. Luottakaa!

Tämän lupauksen ja tämän siunauksen varassa me siirrymme uuteen vuoteen:

Jumala siunatkoon meidät, meidät kaikki.

Gud välsigne oss, oss alla.

May God bless us and our future.

Mistä tunnistaa oikean joulun? Millainen on oikea joulu? Mitä kaikkea siihen tarvitaan? Tarvitaanko tulppaanit vai riittäkö pelkkä kynttilä? Kinkku vai kalkkuna? Rosolli vai mäti? Kuusentuoksua vai kelpaako muovinen?

Oikean joulun määrittelijöitä riittää.  Aina joku tietää, mikä väri, tuoksu tai tapa takaa joulutunnelman. Naistenlehti, sukujen perinteet tai oma alitajunta riittävät paineenluojiksi. Joulu on monimutkainen yhtälö.  Joko vaihtoehtoja on liikaa tai liian vähän. Joulu on sekoitus pelkoja ja unelmia, kaipuuta ja kauneutta, tekoja ja tunnetta.  Näissä kirkon penkeissä on tällä hetkellä läsnä kaikenlaista joulumuistoa ja monenmoista jouluhuolta, jouluiloa ja joulukammoa. Kaikelle sille on tila täällä.  Nyt, juuri nyt, saa kuunnella omia jouluajatuksiaan, omaa jouluhuokaustaan, katsella oman joulunsa mielenmaisemaa.  Ne kaikki saa tuoda tässä hetkessä Jumalan siunattaviksi. Täällä saa olla hetken kaksin omanlaistensa jouluajatustensa kanssa. Kukaan ei määrää, hoputa eikä hätistele.  Saa olla.

Ensimmäinen joulu ei ollut tyyni, soma eikä särötön.  Sen käänteisiin mahtuu kyyneleitä, kauhua, outojakin tilanteita.  Nuori nainen synnyttää likaisessa läävässä, kaukana naapurin naisten apu. Ensimmäistä kertaa isäksi tullut ihmettelee avuttomana vieressä. On väkivallan pelkoa. On yövuorossa raatavia ja myös merkkiä paremmasta tulevaisuudesta tähyäviä.

Tämän kaaoksen keskelle Jumala syntyy. Hän ei vaatinut puhtaaksi hinkattuja lattioita eikä silkein ja sametein sisustettuja holvisaleja. Hänelle riitti tavallinen, arjen ryvettämä tila.  Hänen äidikseen kelpasi kokematon, köyhä ja kouluja käymätön. Siksikö näin, että me muistaisimme, että Jumalalle kelvatakseen ei tarvitse suorittaa, osata eikä näytellä? Hänen lähellään saa olla omankokoisena ja omanlaisensa.  Häntä varten ei tarvitse siivota kotikomeroita eikä siistiä mielensä sopukoita – kaikki se, mikä tänä jouluna on totta ja nyt läsnä, mahtuu Jumalan lähelle. Hänelle saa joulunakin olla rehellinen.

Yön pimeyteen, elantonsa eteen raatavien miesten keskelle, ilmestyi enkeli: ”Älkää pelätkö, teille on syntynyt Vapahtaja”.  Siksikö ensin noille paimenille, täysin valmistautumattomille, että huomaisimme Vapahtajan saapuvan arkitodellisuutemme keskelle? Häntä ei tarvitse ostaa, houkutella tai hankkia.  Häneen ei tarvitse yltää äärimmilleen pinnistellen. Hän on jo paikalla, Vapahtajana.  Hänen viestinsä on ystävällinen, rauhoittava: ”Älkää pelätkö.” Hänen levollinen läsnäolonsa on.

Kaiken keskeneräisyyden, kaipuun ja käsittämättömän keskellä elää myös Jumala. Hän, joka ei karsastanut maailman mutaa, vaan halusi tulla lähelle ja olla läsnä. Vaatimatta, käskemättä, mittaamatta.  Pyhä voi piipahtaa sinne, missä sitä arasti toivotaan.  Jumalan hyvyys voi hipaista siellä, missä sitä ei edes osata kaivata.

Tämä tietoisuus tuo jouluun säikeen, jonka varassa voi iloita silloin, kun alkava jouluaatto kuplii jo innostuneena odotuksena.  Mutta se säie kantaa myös silloin, kun aattoillan lähestyessä tunnistaa itsessään levottomuuden ja iloa sumentavan huolen.

Joulun sanoma on sanoma vapautuksesta. Vapahtaja on syntynyt – älkää siis pelätkö.  Tuo viesti ei jäänyt vain Betlehemin kedolle, vaan se kuuluu myös helsinkiläisille joulunviettäjille.  Vapahtaja kulkee mukana kaipuussamme, poistaa häpeäämme, kuljettaa kohti näköaloja. Joulu on sanomaa siitä, että kaikenlainen riittää ja kelpaa Jumalalle. Joulusanoman voimallisuus ei ole jaksamisestamme kiinni.  Puolitiehen jääneille, keskeneräisille, häpeäänsä kätkeville tai muuten vaan huoliinsa lukittuneille on olemassa jouluarmo.  Se on valmiina, vaikka mikään muu ei olisi.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa viettää joulua. Jumalan lempeä todellisuus mahtuu niihin kaikkiin. Siksi saamme olla armollisia itsellemme ja toisillemme: tänä vuonna Jumala siunaa tällaisen jouluni.  Me saamme kietoa itsemme ja kaipuumme hyvän Jumalan siunauksen suojiin: sen Hän antaa meille joululahjaksi.

It leaves tracks, this year as well. 

Christmas is launched with a conflict of emotions and situations: the nostalgia of traditions, opposition to these customs, and everyday realities sweeping along their own roller-coaster. The question of “do I really have to” reverberates there where we least expect it. Poverty and abundance, pleasant pursuits and hectic restlessness are all to be sensed in the crush in the street, on the commuter train, in the queue at the cash register. Perhaps more truly in those places where no one dares to reveal their own pre-Christmas thoughts. 

At Christmas there seems to be either too much or too little—even when referring to people. One person is struggling in a jungle of choices and preparations. Another feels down and out—this is how Christmas is probably going to go this year. 

What kind of emotional mark does God leave on our Christmas? For God, Christmas is not a demand, a performance, some sort of play or a competition between traditions. Basically, Christmas is a message about liberation, about how God came “over to our side”. That is why at Christmas “everything around here” may be present in the moment. So there is space for fears, for disappointments, for things left halfway done. But there is also room for joy, amazement, and everything nice. Christmas may be multifaceted, different, a variety. There is no such thing as “one genuine way to celebrate Christmas.” Yet within the multiplicity of realities, there remains a small cleft for the presence of the Holy: Blessings may arrive as Christmas guests but not require any preparations on our part. 

Could I possibly leave such a Christmas trail this year as to surprise even myself? Fewer demands, oversized plans and accusations? Less envy and whining? A reduced carbon footprint? 

What would happen if the emotional imprint of my Christmas would be here: The Saviour is born! Might this afford me licence to breathe a sigh of relief, to break free of shackles, obligations, stifling customs? The Saviour—is! 

Sustained by this, I trace towards a Christmas where there is a fragrance of blessing.

Jouluna kaikkea tuntuu olevan joko liikaa tai liian vähän, ihmisiäkin. Yksillä runsauden ahdistus valintojen ja valmistelujen viidakossa. Toisilla apeus ja autius: tämä taitaa nyt mennä näin.

Millaisen tunnejäljen Jumala jättää jouluumme? Hänelle joulu ei ole vaatimus, suoritus, näytelmä eikä perinnekilpailu. Pohjimmiltaan joulu on sanoma vapahduksesta. Siitä, että Jumala saapui ”meidän puolelle”. Siksi jouluna ”kaikki täällä meillä” saa olla läsnä: tilaa on pelolle, pettymyksille, puolitiehen jäämiselle. Mutta myös ilolle, hämmästelylle, kaikenlaiselle mukavalle. Joulukin voi ja saa olla monenlainen, erilainen, kaikenlainen. Sitä ”yhtä oikeaa joulua” ei ole olemassa. Kaikenlaisiin todellisuuksiin jää pieni aukko Pyhän läsnäololle: siunaus voi piipahtaa jouluvieraaksi, valmisteluja vaatimatta. 

Osaisinko tänä vuonna jättää sellaisen joulujäljen, että itsekin yllättyisin? Vähemmän vaatimuksia ja ylimitoitettuja suunnitelmia? Vähemmän kateutta, kiukuttelua, syyttelysanoja?  Vähemmän hiilijalanjälkeä?

Mitä tapahtuisi, jos jouluni tunnejälki on tässä: Vapahtaja on syntynyt! Avautuisiko tästä lupa hengähtää? Irrota kahleista, pakosta, tukahduttavista tavoista? Vapahtaja – on!

Tämän varassa kohti joulua, jossa siunaus tuoksuu.

Arvoisat juhlavieraat,

kun katson teitä, näen ympärilläni hyvän tekijöitä ja hyvyyden mahdollistajia.

Kun päättäjä haluaa satsata resursseja uuteen rakennukseen, hänellä on viesti kerrottavanaan. Tätä viestiä rakennusmiehet ja jokainen asiantuntija työpanoksellaan konkretisoivat. Jokaisesta talosta tulee aikanaan tarina. Julkinen ja kaikille kerrottu tai ihan yksityinen, vain omaan käyttöön jäävä.

Tämän harjannostokorkeudessa olevan rakennuksen viesti on ja tulee olemaan vahva ja julkinen, mutta samanaikaisesti hiljainen, kullekin omanlaisensa. Kertomusten kudelma.

Näen ja kuulen tässä kappelissa yhteisen toiveen siitä, että kaupunkimme ja koko pääkaupunkiseutu tarvitsee maastomerkkejä, joilla ei ole vain instituution tarinaa takanaan, vaan joka kutsuu meitä kuulemaan ja kertomaan oman tarinamme.

Rakennus on aina viesti. Olkoon tämä nouseva kappeli viesti siitä, että me tarvitsemme…

• taloja ja tiloja, jotka ovat auki jokaiselle. Liian moni ovi, portti ja rakennus on suljettu monilta ja avoinna vain erilaisia ehtoja täyttäville. Tämä rakennus viestii siitä, että yhteiselämäämme ei uhkaa avoimuus, vaan lokeroituminen ja pelko toisiamme kohtaan. Tämä talo viestii siitä, että avoimuus luo turvallisuutta. Myös tuntematon ihminen on ihminen. Tähän tilaan tervetullut.
• taloja ja tiloja, jotka ovat myös heitä varten, jotka eivät ole osallistuneet kustannuksiin. Tämä rakennus viestii siitä, että kaupunkikuvan vilskeessä ja kaikenlaisessa kuormittavuudessa hengähdystauko, armollisuus ja hiljaisuus voivat olla läsnä mahdollisuuksina, ei maksullisina hyödykkeinä.
• taloja ja tiloja, joissa ei tarvitsee suorittaa, tuottaa eikä altistua arvioinnin kohteeksi. Tämä rakennus viestii siitä, että ihminen itsessään on arvokas: menestyneenä ja voimansa tunnossa, mutta myös hitaana, ja hämmennyksissä, mutkalle menneen elämänsä kanssa. Tämä rakennus viestii kaupungista, jossa kaikki se, mikä on totta, saa ja voi olla totta ihan tässä kaupunkimme keskusytimessä. Tässä rakennuksessa kohtaaminen on kylliksi: sanattomana saa viipyillä, mutta sanojakin saa käyttää.  

Tällä rakennuksella kirkko haluaa kertoa armollisesta Jumalasta. Hänestä, jolla on hyvä tahto kaikkia ja kaikenlaisia kohtaan. Avointen ovien Jumala! 

Siunatkoon hyvä Jumala teitä jokaista, jotka olette tämän kappelin toteuttamiseen osallistuneet ja osallistutte.

Tämä dramaattisesti polveileva teksti on sekä kammottava että lohduttava.  Se tuntuu julmalta ja kaukaiselta, mutta samalla arkiselta ja käytännölliseltä. Raaka jako häviäjiin ja voittajiin puistattaa; jotkut toivotettiin tervetulleiksi, toisten edestä ovi paiskattiin kiinni. 

Kun tällaista kuulee toistuvasti uutisvälityksessä, eikö kirkon penkissä saisi kuulla jotakin muuta? Yhteisestä matkasta ja joukosta, joka sulkee sisäänsä kaikki ja kaikenlaiset? Onko tässä kuvauksessa pohjimmiltaan kyse julmasta jaosta vai syvästä kohtalonyhteydestä? Mihin Jeesus halusi herätellä kuulijoitaan tällä kertomuksella? Miksi tätä ravistelevaa tekstiä tarvitaan? Miksi se luetaan meille kerran vuodessa, juuri ennen kuin jouluvalot syttyvät ja olemme jo siirtymässä jouluvalmisteluihin?

Kertomusta kuunteli aikanaan kahdenlainen joukko – ja kummatkin osapuolet tulivat yllätetyiksi. Oli heitä, joille uskon sisältö oli tuttua, opinkappaleet hallussa ja säädökset mallikkaasta elämästä tiukasti mielessä. He pitivät itseään arvossa ja aika ajoin nyrpistivät nenäänsä heille, joiden elämänkaari ei sujunut ihanteitten mukaan tai joiden hartaudenharjoitus oli ohutta, vajavaistakin. Näiden toisten olemassaolo sai heidän oman erinomaisuutensa kukoistamaan. He olivat varmoja omasta hyvyydestään; osasivathan he uskon kappaleet ja täyttivät täsmällisesti temppelin herrojen toiveet. Tämä joukko kuulijoista oli tottunut siihen, että ovet ovat heille avoinna ja pääsy haluamiinsa paikkoihin esteetöntä. Heidän horisontissaan näkyi siisti maisema; näkymää eivät pilanneet rupusakki tai luuserit eivätkä mielenrauhaa järkyttäneet totiset tarinat ruuan puutteesta, terveyden tai kumppanin menettämisestä, vapauden riistosta. Heille he itse olivat uskossaan ja tyytyväisyydessään kylliksi.

Tätä joukkoa Jeesus järkyttää puheellaan. Hän yllättää heidät kuljettamalla heidän eteensä ihmiskohtaloita toinen toisensa jälkeen. Usko ei olekaan vain totena pitämistä, puheen kuuntelemista ja temppelin sisäpihoissa istumista. Taivaspaikkamme kiinnittyy vahvasti maahan ja maailmaan. Kun tähyämme Jumalaan, horisonttiin ilmestyy myös ihminen, lähimmäinen. Jeesus tunnustautuu syvään kohtalonyhteyteen maan ja siellä asuvien ihmisten kanssa. Voimakkaammin asian voisi tuskin ilmaista kuin kuulemalla Jeesuksen toteamuksen siitä, että ”parhaiten te palvelette minua tekemällä hyvää heille, jotka tarvitsevat apua”. Uskomme syvyys ilmenee siinä, millaisia asenteita ja tekoja meillä on toisia ihmisiä kohtaan. Tämän tekstin valossa meitä ei tunnistetakaan Jeesuksen seuraajiksi siitä, että olemme oikeassa, vaan siitä, välitämmekö me muista ihmisistä.

Jeesus kuljettaa meitä arkeen, elämän todellisuuden keskelle.  Siellä Hän odottaa meitä. Hän ei karsasta likaista, säröistä, mutkalle mennyttä elämää – tokko meilläkään on silloin varaa minkäänlaiseen paheksumiseen? Keskeneräisyydessä ja sirpaleissa lienee meillä kaikilla jokin palanen tunnistettavaksi? Jeesus havahduttaa meitä huomaamaan arvostaen sen arkisen työn, jossa pelkoonsa kangistunut löytää lohdutusta ja epätoivossaan itkevä saa uuden alun. Kaikessa siinä, missä joku tuo arjen ahdistavuuteen toivon tuoksun, Jeesus näkee salatulla tavalla Jumalan läsnäoloa  – keittiö, synnytyssali,  vanhainkoti, kodittomien kadut ja nälkäisten vatsat, mutta myös valtakuntien salit ja päättäjien pöydät.

Kuulemassamme kertomuksessa Jeesuksen arvostamat ja myös hänen siunauksensa saavat olivat kertakaikkisen yllättäneitä: emmehän me edes tienneet tekevämme jotakin hengellistä, jotakin Jumalan silmissä suurta; ”mehän vain teimme, mitä sydämemme vaati ja ihmisyytemme edellytti. Me ruokimme nälkäisiä, autoimme kodittomia, kohtasimme vankeja, kävimme katsomassa sairaita.” Tällaisia Jeesus kutsuu ystävikseen, vaikkeivät he itse moista kunniaa pyytäneet eivätkä edes aavistaneet. Arkienkeleitä!

Kun katsomme ympärillemme tässä kirkossa, saamme katsoa arvostaen toisiimme. Täällä istuu monta sellaista, joka ei kersku uskonsa varmuudella, mutta jossa usko on salatulla tavalla tuottanut hedelmää. Jumala on ollut ehkä lähempänä kuin arvaammekaan. Ehkä juuri Hänen läsnäolonsa on saanut jaksamaan sairaan lapsen vuoteen vierellä? Ehkä juuri Hänen läsnäolonsa on tuonut kärsivällisyyttä murrosikäisen temppuillessa tai omien vanhusten hoitamisessa. Tai ehkä oivallus kristinuskosta johdatti esiäitien rukousten myötä kamppailemaan ihmisten yhtäläisen kohtelun puolesta? Jakamaan sitä leipää, jossa maistuvat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja suojaa tarvitsevien läsnäolo?

Tervehtiikö Kristus siunauksen kera ja arvostaen myös niitä esiäitejä, jotka 100 vuotta sitten sitoutuivat toimimaan sen puolesta, että naisten elämä voisi olla muutakin kuin ”surkeita orjantappurapolkuja”. Alexandra, Ida, Hilma, Tyyne… hämmästyisivätkö he, kun kuulisivat, että me kiitämme tänään Jumalaa heidän rohkeudestaan vaatia naisille oikeutta äänestää ja tytöille oikeutta opiskella. Me kiitämme heidän sinnikkyydestään, joilla kuntiin palkattiin kätilöitä, tyttöjä alettiin suojella prostituutiolta ja 15-vuotiaana solmittavilta avioliitoilta. Eikö tässä kaikessa, kuin myös äitiyspakkauksissa ja lapsilisissä, kaiu sitä samaa huolenpitoa, josta Jeesus arvostaen puhuu.

Me liitymme pitkään hyväntekijöiden ketjuun.  Se alkoi aikanaan Genesaretin järven rannalta ja se on kulkenut mannerten ja vuosituhansien läpi. Nyt on meidän vuoromme kysyä, keitä horisonttiimme nousee, kun nostamme katseemme yli oman sisäpiirimme. Yksi suomalaisen naishistorian vahva hahmo Helle Kannila kirjoitti vuonna 1919 eli heti vuoden 1918 traagisen vihavuotemme jälkeen. ”On uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen. On uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti, silloin ehkä uskoen voidaan päästä pieni askel eteenpäin”.

Mihin rohkeuteen meitä nyt kutsutaan? Kuinka kauas pitäisi katseen yltää tai kuinka lähelle pitäisi uskaltaa katsoa? Keiden näkemisessä, suojan antamisessa tai ihmisarvon puolustamisessa meitä nyt tarvitaan? Heidän itsensä takia, mutta myös meidän itsemme takia, jotta Jumala saisi yllättää meidät arjessamme. Kuiskata keskellä ponnistelujamme: ”Näin tekemällä, konkreettista apua antamalla, olet siunauksesta osallinen.”

Ystävät, meitä kutsutaan ja meitä tarvitaan! Meitä tarvitaan tekemään tästä yhteiskunnasta ja tästä kirkosta paikka, jossa suojaton saa turvaa, hylätty löytää ihmisarvonsa ja näköalattomuuteensa sokeutunut tunnistaa huomisen ääriviivat. Tässä työssämme me olemme Jumalan työtovereita, tietämättämmekin ja siitä numeroa tekemättä. Kaikki he, jotka tuovat keskuuteemme lohtua, oikeudenmukaisuutta ja sinnikkyyttä kestävän kehityksen ja jokaisen ihmisarvon puolesta, kaikki he kantavat mukanaan Jumalan siunausta. Tästä me iloitsemme, tämän tiedon edessä hämmennymmekin ja tästä me yhä uudelleen voimaannumme.

Kun seminaarin aiheena on kasvurauha, millaisen raamattutunnin siitä voi pitää? Mitä annettavaa Raamatulla voisi olla siihen, että lapsella on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä rauhassa siksi ihmiseksi, joksi hän on matkalla, ilman henkistä ja fyysistä ahdistelua? Miksi ensimmäisenä mieleen tulee lähinnä päinvastaisia esimerkkejä lapsista, joilla ei ole kasvurauhaa? Vai mitä sanotte Lootin tyttäristä? Muistanette kertomuksen, kuinka Loot saa Sodomassa asuessaan enkeleitä vieraakseen, mutta illalla hänen ovensa taakse kokoontuu räyhäävä miesjoukko, joka vaatii saada maata vieraiden kanssa. Hätäpäissään, vieraita suojellakseen, isä on valmis uhraamaan tyttärensä: ”Hyvät miehet, älkää sentään tehkö niin pahaa tekoa,” Loot anelee, ”Minulla on kaksi tytärtä, jotka ovat vielä neitsyitä. Minä tuon heidät teille, saatte tehdä heille mitä haluatte. Mutta näihin miehiin älkää koskeko, sillä he ovat hakeneet suojaa minun kattoni alta.” (1. Moos. 18:1–11) Vieraitaan hän kyllä suojaa, mutta mistä tyttäret saisivat suojan? Sillä kertaa he kyllä säästyvät. Vaikka isä ei kykene tai tunnu edes tahtovan suojella heitä, enkelit pelastavat Lootin ja tämän tyttäret. Myöhemmin kertomuksessa tyttäret esiintyvät uudelleen. Nyt he ovat Sodomasta paettuaan asettuneet asumaan kaukaiseen luolaan yhdessä isänsä kanssa. Tyttäret ovat huolissaan tulevaisuudestaan, kun isä alkaa tulla vanhaksi. Niinpä he ottavat ohjat omiin käsiinsä, juottavat isänsä humalaan ja makaavat hänen kanssaan. Kumpikin tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Näin, kertoja toteaa, saivat alkunsa Israelin naapurikansat, moabilaiset ja ammonilaiset. (1. Moos. 18:31–38). Kovin toisenlainen on heidän tulevaisuutensa kuin mitä he itse kenties toivoivat ja odottivat. Tai mitä mahtoi toivoa ja odottaa tyttöjen äiti – joka kertomuksen tässä vaiheessa ei enää ole elossa, hän kun muuttui suolapatsaaksi käännyttyään katsomaan taakseen jättämänsä Sodoman hävitystä.

Lootin tyttärillä on historian saatossa ollut liian monta kohtalotoveria: nuoria tyttöjä, jotka ovat vanhemmilleen lähinnä kauppatavaraa; joilla ei ole äitiä tai ketään muutakaan opastamassa ja suojelemassa; jotka oppivat käyttämään itseään ja omaa ruumistaan välineenä. Pelkään, että heitä on myös meidän aikanamme, myös tässä maassa ja kaupungissa.

Toisenlainen tulevaisuus on myös toisella Raamatun tytöllä, Jeftan tyttärellä. Lähtiessään sotaretkelle ammonilaisia vastaan – siis toista niistä Lootin tyttäristä alkunsa saaneista kansoista – Jefta tekee Jumalan kanssa niin sanotusti diilin: jos hän voittaa, hän lupaa uhrata ensimmäisen vastaantulijan polttouhrina. Voitto saavutetaan – mutta ensimmäisenä Jeftaa vastaan rientää hänen oma tyttärensä, hänen ainoa lapsensa. Jefta kauhistuu, mutta tytär kehottaa häntä täyttämään lupauksensa. Ja niin ” Jefta täytti Herralle antamansa lupauksen, ja hänen tyttärensä kuoli koskemattomana neitsyenä,” kuten Raamatussa kerrotaan (Tuom. 11:29 – 40). 

Teille kristillisen kasvatuksen ammattilaisille ei täydy erikseen alleviivata, että sekä kertomus Lootin tyttäristä että Jeftan tyttärestä – kaikki nämä tytöt ovat muuten vailla nimeä – ovat luonteeltaan myyttisiä. Vastaavanlaisia tarinoita tunnetaan eri kulttuuripiireistä, niin Kreikasta kuin Egyptistä. Ne eivät kerro tavallisista perheistä ja tavallisista tytöistä vaan myyttien tavoin niiden tarkoitus on selittää maailmaa, jossa elämme, ja sen ilmiöitä. Vaikka myytit eivät kerro historiallisista tosiasioista, ne eivät ole epätotta – päinvastoin, yhden käyttökelpoisen määritelmän mukaan myytit ovat kertomuksia, jotka tuovat sanallisen muodon sellaisesta totuudesta, jota ei oikeastaan voi sanoin kuvata. Tässä mielessä kristinusko on syvimmiltä olemukseltaan mitä myyttisin uskonto. Mutta myyttisistä tarinoista ei ole suoraan kasvatusoppaaksi. Kirjaimellisen tulkinnan ja sen suoran soveltamisen sijaan meidän pitää yrittää ymmärtää kulloisenkin tekstin henki; se, millaisen sanoman se välittää meille meidän aikanamme, meidän yhteiskunnassamme, meidän ihanteidemme ja arvojemme läpi luettuna.

Näihin ihanteisiin ja arvoihin kuuluu luovuttamattomana asiana muun muassa lasten oikeudet – ne, joista niin Lootin tyttäret kuin Jeftan tytär jäivät täydellisesti paitsi. Lasten oikeudet heijastuvat muun muassa laissa – ja puhun nyt Suomen laista, en Mooseksen laista – jonka mukaan lapselle tulee turvata ”tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti.” On selvää, että puhe hyvinvoinnista ja yksilöllisyydestä voi toteutua vain sen huikean taloudellisen kehityksen ja sen moninaisten seurausten pohjalta, joista me, etuoikeutetut nykyhetken länsimaalaiset saamme nauttia. Hyvinvointi ja yksilöllisten tarpeiden huomiointi ei tietenkään aina toteudu, mutta sekä historiallisesta että tämän päivän globaalista perspektiivistä katsottuna jo niiden tavoitteleminen ja lakiin kirjaaminen on etuoikeus.

Lasten oikeuksista muistuttamaan on maailmanlaajuisesti alettu viettää myös lapsen oikeuksien päivää. Kyse on virallisesti kalenteriin merkitystä teemapäivästä, jota vietetään joka vuosi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymispäivänä marraskuun 20. päivä. Kristillisen kirkon ajanlaskussa silloin ollaan kirkkovuoden lopussa. Esimerkiksi tänä vuonna marraskuun 20. päivään osuu tuomiosunnuntai. 

Miten lasten oikeudet, hyvinvointi ja kasvurauha liittyvät tuomion ajatukseen?  Itse asiassa varsin läheisesti: tuomiosunnuntain saarnateksti on Matteuksen evankeliumin 25. luvusta, jossa tuomarin istuimella istuva Kristus sanoo: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40) ja ”Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle” (Matt. 25:45).

Myös toisaalla Matteuksen evankeliumissa yhdistetään tuomio ja se, miten kaikkein vähäisimpiä kohdellaan. Jeesus kutsuu luokseen lapsen, asettaa tämän aikuisten keskelle ja sanoo: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”(Matt. 18:3-6).

Kasvurauhan sijasta keskitynkin puhumaan tuomiosta, kristillisestä ihmiskäsityksestä ja lapsenkaltaisuudesta. Keskeinen ajatukseni kuitenkin on, että kaikki nämä liittyvät toisiinsa.

Ajatus tulevasta tuomiosta, jossa niin suuret kuin pienet tutkitaan ja suuremmat ja pienemmät pahat teot ja tekemättä jättämiset punnitaan, on kauhea ja pelottava. Tuomiosta ei liiemmin nykykristillisyydessä puhuta. Ja varmaankin hyvä niin, sillä kyse on monella tapaa vaikeasta aiheesta. Ensinnäkin siksi, että aivan liian monta sukupolvea on peloteltu uskoon helvetillä. Mutta millaisen pohjan elämälle antaa se, jos Jumalaan uskotaan vain helvetin pelossa? Eikö kristinuskolla ole muuta annettavaa kuin eräänlainen preventiivinen vakuutus mahdollisen helvettituomion varalle?

Toinen syy siihen, miksi tuomiosta ja helvetistä puhutaan nykykristillisyydessä niin vähän, ja hyvä niin, on se, että tuomiosta on vaikea puhua ilman, että puhuja itse asettaa tuomiolle kriteerit. Mutta kristinuskon sanoma on juuri päinvastainen: ei ole ihmisen tehtävä tuomita toisia. Tuomio tai tuomiosta päästäminen ovat Jumalan suvereenin vallan asioita. Me emme tunne hänen ajatuksiaan emmekä tiedä hänen kriteereitään.  Meillä ihmisillä on suuri kiusaus puhua Jumalan suulla ja määritellä, mikä on hänen tahtonsa. Raamatussa Jumala on kyllä ilmoittanut suuntaviivat. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” ja ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Jumalan tahto on se, että ihmiset rakastavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan. Mutta on meidän ihmisten vastuulla, sydämemme ja järkemme ääntä kuunnellen, pohtia, mitä tämä missäkin kysymyksessä ja käytännön tilanteessa tarkoittaa.

Tuomion ajatuksella on kuitenkin tärkeä tehtävä kristillisessä uskossa. Se muistuttaa vastuusta. Millaista olisi elämä, jos mitä tahansa voi tehdä ilman seuraamuksia? Miten erottaa hyvä ja paha, oikea ja väärä, jos hyvä ei johda hyvään ja paha ei saa palkkaansa? Jos voi tehdä mitä vaan ja aina kuulee, ei se mitään, saat anteeksi? Tästä kristinuskon kriitikot toisinaan kristinuskoa syyttävät ja puhuvat halvasta armosta. Että mikä tahansa käy, ihminen pyytää anteeksi ja jatkaa samaan malliin.

Armosta kristinuskossa kyllä on kysymys – ja armosta puhuminen on kirkon ja kaikkien sen työntekijöiden tärkein tehtävä. Älkää väsykö siihen! Armoa me tarvitsemme joka päivä, sillä joka päivä huomaamme kyvyttömyytemme rakastaa. Mutta kristillinen armo ei ole halpaa armoa – siitä juuri tuomion ajatus muistuttaa. Jatkuvasti löydän itseni tilanteesta, jossa oikeudenmukaista olisi saada rangaistus, vaikka myllynkivi kaulaan. Silloin tarvitsen armoa, joka vakuuttaa, että minkä tahansa teon tai tekemättä jättämisen voi saada anteeksi. Armo on inhimillisestä näkökulmasta katsottuna epäoikeudenmukaista. Usein on vaikea hyväksyä sitä, että Jumala armahtaa myös sen, jota me emme haluaisi armahtaa. Mutta anteeksisaaminen ei anna valtuutusta pahan tekemiseen ilman seurauksia. Sillä pahalla on aina seuraukset. Jos toiminnallani aiheutan toiselle ihmiselle vamman, voin pyytää anteeksi sekä teon kohteeksi joutuneelta että Jumalalta. Mutta vaikka saisin anteeksi, se ei tee tekoani tekemättömäksi eikä poista ihmisen vammaa. Paha saa aikaan pahaa, hyvä saa aikaan hyvää. Tämä on elämän lain vääjäämätön logiikka. Vanhassa testamentissa tämä ilmaistaan uskonnollisella kielellä: ”Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista” (2. Moos. 20:5). Omasta elämästämme me tiedämme, että isien ja äitien teot ja tekemättä jättämiset – kipeät kokemukset, väkivalta, puhumattomuus – jättävät jälkensä lapsiin ja näiden lapsiin ja aina seuraavaan sukupolveen. 

Tuomio muistuttaa oikeasta ja väärästä, siitä, että ei ole samantekevää kuinka me toinen toisiamme kohtelemme. Lapsen näkökulmasta voisi painottaa: kukaan ei saa tehdä minulle pahaa. Ja se, joka tekee, joutuu siitä vielä kerran vastuuseen. Tuomion sanoma lapselle on sanoma suojelusta, ihmisarvoisesta kohtelusta ja oikeudesta saada elää ja kasvaa rauhassa.

Mutta aikuista silti helposti hirvittää. Aikuinen tietää, että kyse ei ole vain niistä toisista. Aikuinen tietää, että minä itse olen tuomion alla ja ansaitsen tuomion. Olenko minä muka ruokkinut ja juottanut, ottanut luokseni ja vaatettanut, käynyt sairaan luona ja vankilassa? Tiedän, että olen monin tavoin tehnyt pahaa pienimmille, myös kaikkein vähäisimmille – ansaitsenko siis sen, että myllynkivi pannaan kaulaani ja minut upotetaan meren syvyyteen? Vaikeaa, suorastaan saatanallista – sanan varsinaisessa merkityksessä – on se, että teen pahaa silloin kun en sitä ymmärrä ja huomaa. Toisinaan aiheutan pahaa myös silloin kun nimenomaan kuvittelen tekeväni lapsen parhaaksi.

Lapsen oikeuksien sopimuksen perusperiaatteet ovat lapsen oikeus syrjimättömyyteen, oikeus elämään ja kehittymiseen, lapsen näkemyksen kunnioittaminen häntä koskevissa asioissa sekä lapsen edun ensisijainen huomioiminen päätöksenteossa. Ajatus syrjimättömyydestä sisältää käsityksen kaikkien lapsien yhdenvertaisuudesta. Jokainen lapsi on samanarvoinen. Vaikka lapsen oikeuksien julistus, kuten ihmisoikeuksien julistuskin, ovat uskonnollisesti sitoutumattomia ja yleismaailmallisia. Kristinuskon näkökulmasta niihin on helppo yhtyä. Ne puhuvat kristillisen ihmiskäsityksen kanssa samaa kieltä ja heijastavat samoja arvoja. Kristinusko julistaa, että Jumala ei katso henkilöön. Hänelle kaikki ovat samanarvoisia. Hän rakastaa jokaista lasta, myös sitä hankalaa, huonokäytöksistä, häiriintynyttä, muiden mielestä vastenmielistä. Hän on jokaisen lapsen puolella.

Mutta samaan hengen vetoon on todettava, että tämä on varsin moderni tapa sanoittaa kristillinen ihmiskäsitys. Se, miten eri lukijat ymmärtävät Raamatun sanoman – sen, mitä usein kutsutaan Raamatun selväksi ja muuttumattomaksi sanaksi – on aina yhteydessä lukijoiden omaan aikaan ja sen ihanteisiin. Tämä pätee myös meihin ja oman aikamme ihanteisiin.  Vuosisatojen ajan hurskaat kristityt ajattelivat esimerkiksi, että orjuus kuuluu Jumalan hyvään luomisjärjestykseen. Heidän ei ollut lainkaan hankalaa ajatella, että orjille ja heidän lapsilleen eivät kuuluneet samat oikeudet kuin muille ihmisille. Vasta, kun yhteiskunnassa alettiin laajemmin kyseenalaistaa orjuuden oikeutusta, alettiin sitä pitää kristinuskon vastaisena. Monet varhaisista orjuuden vastustajista saivat innoituksensa kristillisestä uskosta.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että nykyajan kristityt olisivat jotenkin valistuneempia tai ymmärtäisivät Jumalan tahdon jotenkin täydemmin kuin entisaikojen kristityt. Ei keneltäkään voi vaatia sitä, että olisi edellä aikaansa. Jokainen kristitty pyrkii ymmärtämään Jumalan tahtoa ja hyvän elämän ehtoja omaan aikaansa sidotusta, rajatusta näkökulmasta käsin. Muutakaan vaihtoehtoa meillä ei ole, emme pysty astumaan oman aikamme ulkopuolelle. Kysymys kristillisestä perinteestä on varsin monimutkainen. Myös perinteinen ajattelu täytyy sovittaa aina uuteen aikaan. Muuten seurauksena on jämähtäminen menneeseen maailmaan. Ihmisyyden puolustaminen saa eri aikana erilaisia muotoja.

Raamatun kertomuksia lukiessa on helppo huomata, että ne ovat syntyneet aikana, jolloin lasten ja aikuistenkaan samanvertaisuudesta ei osattu edes haaveilla.  Senaikainen kulttuuri ja yhteiskunta oli korostuneen hierarkkinen. Jokaisella oli joku yläpuolellaan, jota hänen piti erityisellä tavalla kunnioittaa. Vastaavasti lähes jokaisella oli myös joku alapuolellaan. Jokainen tiesi tarkasti oman paikkansa ja oman aseman tuolle puolen tavoittelua ei katsottu hyvällä. Köyhä oli syntynyt köyhäksi, rikas rikkaaksi, orja orjaksi, vapaa vapaaksi ja kunkin oli tyytyminen siihen asemaan, jossa oli. Patriarkaaliseen, hierarkkiseen struktuurin kuului, että mies oli aina naisen yläpuolella, vapaa orjan yläpuolella, aikuinen lapsen yläpuolella.     

Tätä kulttuuritaustaa vasten Jeesuksen opetus, jossa hän asettaa lapsen aikuiselle esikuvaksi, on mullistava. Se kääntää koko olemassa olevan järjestyksen ylösalaisin. Nostamalla yhteiskunnan hierarkiassa alhaalla olevan lapsen keskipisteeksi Jeesus osoittaa konkreettisella tavalla, kuinka monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja alhaiset korotetaan ylhäisiksi. Jumalan valtakunnan arvojärjestys ei vastaa yhteiskunnan arvoja. Samaan viittaa myös hänen opetuksensa: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja” (Matt. 20:25-27). – Jostakin syystä tämä Jeesuksen opetus jäi syrjään, kun kristillinen kirkko kehittyi ja erilaiset kirkolliset herrat alkoivat käyttää hallintavaltaa.

Mutta Jeesus ei ainoastaan aseta lasta keskipisteeksi ja aikuisten erityisen huomion kohteeksi. Hän asettaa lapsen myös aikuisen esikuvaksi. ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”. Mitä tämä tarkoittaa?

Kuinka aikuinen voi tulla jälleen lapseksi? Mieleen nousee Johanneksen evankeliumin kertomus Jeesuksen ja NIkodemoksen kohtaamisesta. Kun Jeesus puhuu uudelleensyntymisestä, Nikodemos äimistelee: ”Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?” (Joh. 3:4). Johanneksen evankeliumin lukijat ymmärtävät, että Nikodemos ei tavoittanut Jeesuksen opetuksen vertauskuvallisuutta. Kyse ei ollut fyysisestä uudelleen syntymisestä vaan hengellisestä todellisuudesta.

Samalla tavalla vertauskuvallista on puhe lapsenkaltaisuudesta. Fyysisesti aikuinen ei voi tulla lapseksi jälkeen. Mutta millainen on mieleltään lapsenkaltainen? Vastauksia tähän kysymykseen voi olla yhtä monta kuin on vastaajiakin, sillä itse kukin meistä voi mieltää lapsuuteen ja lapsena olemiseen erilaisia asioita. On myös muistettava, että se, mitä me ajattelemme lapsista ja lapsuudesta, voi olla kovin toisenlaista kuin mitä Jeesus tarkoitti omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan. Niin silloin kuin nykyäänkin lapsuus poikkesi suuresti esimerkiksi vanhempien varallisuuden mukaan. Tänäkin päivänä vaikkapa suomalaisen lapsen elämäntodellisuus täällä pääkaupunkiseudulla on jotain aivan muuta kuin hänen ikätoverinsa kehitysmaan pakolaisleirillä. Ja myös omassa yhteiskunnassamme eri lasten kokemukset alkavat eriytyä hälyttävän kauas toisistaan.

On siis jokseenkin vaikea vastata sinällään yksinkertaiseen kysymykseen, mitä Jeesus tarkoitti lapsenkaltaisuudella tai mitä evankeliumien ensimmäiset lukijat ja kuulijat sillä ymmärsivät. Monet tutkijat olettavat, että kehotuksen pääpaino on viattomuudessa. Ei niinkään mielen viattomuudessa vaan nimenomaan fyysisessä viattomuudessa, aseksuaalisuudessa. Monissa Uuden testamentin ulkopuolisissa varhaiskristillisissä teksteissä ihmisen ihanteeksi annetaan androgynia. Tässä ajattelutavassa ihminen paratiisissa ennen lankeemusta oli vielä sukupuoleton olento. Vasta syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta ihminen tuli tietoiseksi seksuaalisuudesta ja halusi verhota alastomuutensa. Sukupuolettomuus on myös ihmisen tavoite Jumalan valtakunnassa, jossa ”ei naida eikä naiteta”, kuten Jeesus opettaa. Tähän ohjaa askeettinen elämäntapa, josta tuli vallitseva ihanne monen vuosisadan ajaksi.

Meidän yliseksuaalisessa ajassamme voisi olla terveellistä muistuttaa tästä lapsenkaltaisuuden perusmerkityksestä. Yksi aivan viimeisimpiä lapsia koskevia uutisia, jonka olen lukenut, liittyi siihen, että aivan liian monella lapsella on kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Lapsi saa olla seksuaalisesti viaton. Hänen olisi saatava kasvaa rauhassa, tietämättömänä kaikesta siitä, mitä mainokset, lööppijulkisuus ja monet muut kanavat tällä hetkellä syytävät hänen silmilleen.

Mutta mitä muuta lapsenkaltaisuus voisi meille viestittää? Kysymykseen ei ole yksiselitteisiä vastauksia – kuten jo totesin, meistä jokaisella voi olla oma, toisten käsityksistä osin poikkeava näkemys siitä, millaista on olla lapsi. Mielenkiintoista – ja haastavaa – on joka tapauksessa se, että lapsi annetaan meille aikuisille esikuvaksi. Siksi haluankin päättää raamattutuntini pohtimalla, millainen on aikuinen, joka on lapsenkaltainen. Mieleeni nousi ainakin seuraavia ominaisuuksia, jotka miellän lapsuuteen – siinä onnellisessa tapauksessa, kun lapsi saa olla lapsi eikä joudu vielä kantamaan omaa osuuttaan maailman huolista ja pahuudesta.

Ensinnäkin, lapsi elää tässä ja nyt, hän ei huolehdi huomisesta eikä mistään turhasta. Lapsenkaltaisuus voisi olla pyhää huolettomuutta, kykyä keskittyä olennaiseen ja olla antamatta jokapäiväisten huolien määritellä elämää.

Toiseksi, lapsi osaa ihmetellä. Lapsenkaltaisuus voisi merkitä sitä, että muistaa, ettei mikään ole itsestään selvää, jo kerran nähtyä ja koettua, vaan että jokainen uusi päivä on lahja ja uusi mahdollisuus.

Kolmanneksi, lapsi on riippuvainen aikuisesta, sen täydellisemmin, mitä pienemmästä lapsesta on kysymys. Lapsi osaa antautua aikuisen huolenpidon alaiseksi ja luottaa tähän täydellisesti. Usein puhutaan ihannoiden äidin – tai yleisemmin vanhemman – ehdottomasta rakkaudesta lasta kohtaan. Mutta aikuisen rakkauteen liittyy usein omia tarpeita, itsellekin selvittämättömiä motiiveja ja manipuloimisen vaara. Todella ehdoitta rakastaa vain pieni lapsi, jolla ei vielä ole kokemuksia maailman kovuudesta. Lapsenkaltaisuus voisi merkitä luottamusta Jumalaan, elämän antajaan, kyselemättä, ehdollistamatta, tinkimättä.

Lapsenkaltaisuuden ei tarvitse tarkoittaa vastuun pakenemista, ei aivojen nollaamista, ei vaikeiden kysymysten välttämistä. Sen sijaan lapsenkaltaisuus muistuttaa, että suhteessa Jumalaan ihminen on aina saava osapuoli. Kaikki tulee Jumalalta. Jumalan edessä en voi suorittaa mitään. En voi saavuttaa mitään. Voin vain olla. Niin kuin lapsi.

Lapsenkaltaisuuteen kuuluu luottamus siihen, että minusta pidetään huolta. ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni”, sanoo Jeesus, ”älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta” (Mark. 10:14). Siinä avautuu toisenlainen tulevaisuus. Tuomio ei ole viimeinen sana. Se on Jumalan valtakunta.