Tarveharkintaa?

3.10.2018

Piispa Teemu Laajasalon saarna Helsingin tuomiokirkossa 3.10.2018 Pappisliiton 100-vuotisjuhlamessussa.

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
    ”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.”

Joh. 13: 16–20

  

Arvoisat papit, ärade festpublik, rakkaat työtoverit,

 

tänään on juhlapäivä! Me saamme iloita satavuotiaasta Pappisliitosta isolla joukolla, yhteisen viran tunnuksiin pukeutuneina täydessä kirkossa. Samalla jokainen tässä salissa istuva tietää ja tuntee, että papin asema tässä yhteiskunnassa on muutoksessa. Papin tehtävä ihmisten elämässä ei ole enää itsestäänselvyys. Pappisvirka on alttiina ihmettelylle ja kyseenalaistamiselle. Joskus sanotaan, että syy on siinä, että ihmisten tarve on muuttunut.

 

Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, lukioikäisenä, kesätyönäni oli hetken myydä erilaisia konttoritarvikkeita ja kodin tuotteita ovelta ovelle. Se oli kiinnostavaa työtä, koska lähtökohtaisestihan ihmisten ovikellojen soitteleminen on aika jännittävää. Koskaan ei tiedä etukäteen, millainen vastaanotto on luvassa. Työ oli myös erityisen opettavaista, koska siinä oppi kohtaamaan torjuntaa. Muistan, että minulla oli yksi suosikkituote, jota halusin aivan erityisesti kaupata. Se oli vessapaperi. Kun meni ovelle ja soitti kelloa ja ovi aukesi, ei tarvinnut kuin näyttää vessapaperisäkkiä ennen kuin ihminen ehti sanoa yhtään mitään. Kukaan ei nimittäin sanonut: ”Me emme tarvitse” tai ”Meillä ei käytetä”. Myyntineuvottelu oli helpompi kun tarve oli ilmeinen.

 

On ollut aika, jolloin myös papin roolina on ollut vastata johonkin ilmeiseen, kaikkia ihmisiä koskevaan tarpeeseen. On ollut ikään kuin yleistietoa, että ihminen tarvitsee pelastusta, ja että pelastuksen erilaisia välineitä tässä maailmassa jakaa siihen tehtävään erotettu henkilö. Pappi. Nykyään on tyypillistä sanoa, että tämän ajan ihmisten tarpeet ovat luonteeltaan täysin erilaisia eikä tätä perinteistä pelastuksen tarvetta enää ole ollenkaan. Papin on vaikea vastata tarpeeseen, jota ei ole olemassa.

 

***

 

Jos näyttää siltä, ettei meidän edustamallemme asialle ole enää tarvetta, mitä meidän pappien tulisi tehdä? Yksi ratkaisu on tehdä tarveharkintaa ja todeta, että koska ihmisille on vaikea uskoa niin kuin kirkko opettaa, jätetään opilliset asiat suosiolla vähemmälle. Keskitytään dogmatiikan sijasta diakoniaan. Diakoniatyön tarvetta ei kiistä kukaan. Suurin osa myös tämän päivän suomalaisista pitää arvossa kirkon tekemää auttamistyötä. Ihmisten palveleminen on myös alusta asti kuulunut kristilliseen itseymmärrykseen.

 

I dagens evangelietext möter vi Jesus som säger till lärjungarna: ”Sannerligen, jag säger er: en tjänare är inte förmer än sin herre, och en budbärare inte förmer än den som har sänt honom. Vet ni detta är ni saliga om ni också handlar så.”

 

Jotta Jeesuksen sanat tulevat ymmärretyksi, on aivan oleellista tietää, millaiseen tilanteeseen ne liittyvät. Jeesus on juuri hetkeä aiemmin pessyt opetuslastensa jalat ja sanonut:  ”Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

 

Jalkojen pesu on Jeesuksen opetuslapsille äärimmäinen ja suorastaan häiritsevä teko. Tuona aikana toisten jalkojen käsittelyä pidettiin aivan liian halventavana vapaille ihmisille. Jalkojen pesu oli orjien työtä. Siinä, että Jeesus on halunnut tehdä opetuslapsilleen nimenomaan tällaisen teon – orjan työn – on valtava viesti. Toiminnallaan Jeesus antaa esimerkin, joka kääntää perinteiset arvojärjestykset ympäri: on suurempaa palvella kuin olla palveltavana.

 

Meitä Jeesuksen seuraajia kutsutaan toimimaan sellaisella radikaalilla, rajat ylittävällä palveluhalukkuudella ja rakkaudella, jota Jeesus meille esimerkillään näyttää. Meidän on kysyttävä, mitkä ovat ne jalat, jotka meidän täytyisi tässä ajassa pestä. Meidän on kysyttävä, mitkä ovat ne palvelutehtävät, jotka herättävät tässä ajassa hämmennystä ja häiritsevät totuttuja odotuksia. Jeesuksen esimerkki velvoittaa meitä rakastamaan paljon enemmän, paljon paremmin ja paljon laajemmin kuin tämän maailman hyvätapaisuus, mainevelvoitteet tai mielipideilmaston kiteytykset vaativat.

 

Diakonia on siis aivan luovuttamaton osa kristinuskoa. Samalla se on kristitylle myös karmaiseva vaatimus. Maailman kärsimys ja avuntarve tuntuu loputtomalta. Meidän omat voimavaramme ovat rajalliset, olemme kyvyttömiä vastaamaan maailman hätään. Kirkko, joka ymmärtää itsensä ennen kaikkea diakonian kautta, on pintatasolta rakkauden linnake, mutta ytimeltään äärimmäisen vaativa. Se kun paljastaa lain vaatimuksen ilman taetta evankeliumista.

 

***

 

Tämän takia kirkko ei voi pysähtyä itseymmärryksessään vain diakoniaan, vaikka sen olemassaolo sitä kautta olisikin helpommin perusteltavissa tämän ajan tarpeisiin. Kirkon kirkkain ja toivorikkain ilosanoma löytyy sittenkin niistä opillisista väittämistä, joita nykyihmisen sanotaan olevan vaikea hyväksyä. Siis juuri niistä asioista, joille tässä ajassa väitetään olevan kaikkein vähiten tarvetta. Päivän evankeliumitekstissä on nimittäin jotain vieläkin hätkähdyttävämpää kuin se, että opettaja pesee oppilaidensa jalat.

 

Jeesus viittaa itseensä nimellä, jolla Jumala ilmoittaa itsensä Moosekselle palavassa pensaassa: ”Minä olen se joka olen”. Jalkoja pesevä ja tulevasta kavalluksestaan puhuva Jeesus Nasaretilainen yhdistyy siis Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan, Herra Sebaotiin, taivaan ja maan luojaan. Ja juuri tässä on kristillisen ilmoituksen luovuttamaton ydin – ilosanoma koko maailmankaikkeudelle.

 

Koska opetuslastensa jalat pesevä Jeesus on myös palavan pensaan ikiaikainen Jumala, ei rakkauden lopullinen voitto lepää meidän tekojemme ja suoritustemme varassa. Jotta tämä huikea toivon näköala ei kasvaisi umpeen, on meidän pappien oltava rohkeita kahdella rintamalla. Meidän on palveltava rohkeasti, ja siten näytettävä, millainen maailman pitäisi olla. Ja aivan yhtä rohkeasti meidän on sidottava radikaalin palvelun ihanne siihen, mitä Jumala on; siihen, miten Jumala on ilmoittanut itsensä.

 

Meidän ei pidä valvoa ihmisoikeuksien toteutumista siitä huolimatta, että me olemme kristittyjä, vaan juuri siksi, että me olemme kristittyjä. Meidän ei pidä puolustaa vähemmistöjen oikeuksia siitä huolimatta, että me olemme kristittyjä, vaan juuri siksi, että me olemme kristittyjä. Meidän ei pidä toimia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi siitä huolimatta, että me olemme kristittyjä, vaan juuri siksi, että me olemme kristittyjä. Ei meitä kutsu tällaiseen toimintaan tämän ajan ilmapiiri vaan itse Jumala.

 

Yksin meistä ei ole koskaan voittamaan synnin, kuoleman ja perkeleen valtaa tässä maailmassa tai edes omassa elämässämme. Mutta Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden me saamme palvella rohkeasti ja luottavaisesti muistaen, että lopulta se, millainen maailman pitäisi olla, ja se, millainen maailma on, tulevat olemaan yksi ja sama asia.

 

***

 

Rakkaat papit, jotta me siis emme unohtaisi pitää lain lisäksi esillä myös evankeliumia, ei riitä, että me vastaamme vain niihin tarpeisiin, mitkä ihmiset itse tunnistavat tai tunnustavat. Meidän on myös uskallettava kertoa ihmisille tarpeesta, jota he eivät tunnusta, jota he eivät muista tai jonka he ehkä mieluummin unohtaisivat.

 

Nimittäin, eikö tässä maailmassa ole yhä edelleen ihmisiä, joilla on kaiken kärsimyksen keskellä tarve kuulla, että kaikkivaltias Jumala lupaa heille tulevaisuuden ja toivon? Eikö tässä maailmassa ole yhä edelleen ihmisiä, jotka ovat tehneet pieniä ja isoja rikkomuksia, ja joilla on tarve kuulla, että vaikka ihmiset tuomitsevat, haluaa itse kaikkihyvä ja armollinen Jumala tarjota uuden alun? Eikö tässä maailmassa ole yhä edelleen ihmisiä, joille lähipiiri kertoo jatkuvasti, millaisia heidän pitäisi olla, ja joilla on tarve kuulla, että koko maailmankaikkeuden Luoja rakastaa heitä sellaisina mitä he ovat, eikä sellaisena, mitä heidän muiden mielestä pitäisi olla? Ja eikö tässä maailmassa ole yhä edelleen ihmisiä, jotka kuolevat ja joilla on tarve uskoa, ettei tässä olisi kaikki ja että oman rakkaimman saisikin vielä kerran tavata?

 

Hyvät ystävät, Jumalan tarve on yhä huutava. Siitä on vain kehdattava muistuttaa. Aamen.