Nöyryys ja lepo

3.9.2018

Piispa Teemu Laajasalon saarna Helsingin yliopiston avajaisjumalanpalveluksessa 3.9.2018

Matt. 11: 25-30

 

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
    ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

 

 

Arvoisat läsnäolijat, hyvä akateeminen juhlaväki.

 

Tuntuu erityisen hienolta olla koolla täällä Helsingin tuomiokirkossa juuri tänä juhlapäivänä, aloittamassa uutta akateemista lukuvuotta. Erilaisia yliopistollisia juhlajumalanpalveluksia on vietetty tässä kirkossa vuodesta 1852 asti, ylevästi ja useasti uuden alun tunnelmassa.

 

Ilman akateemista koulutusta, korkeinta tutkimusta ja siihen nojaavaa kehitystä, näyttäisi maamme kovin erilaiselta. Samoin ilman kristinuskon ja luterilaisuuden vaikutusta näyttäisi maamme kovin erilaiselta. Kirkko on ollut Suomessa koulutuksen, sivistyksen ja tiedon liittolainen. Yliopisto ja kirkko ovat molemmat omalla tavallaan toimineet suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

 

Tämä sali on täynnä Suomen viisainta ja oppineinta väkeä. Siksi tuntuu hätkähdyttävältä kuulla evankeliumista, kuinka Jeesus sanoo: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.”

 

Miten tällaiset sanat tulisi ymmärtää? Väheksyykö Jeesus koulutusta ja opiskelua? Onko nämä sanoja akatemiaa vastaan? Ovatko ihmiset, jotka asettavat uskonnon ja tieteen toistensa vihollisiksi, sittenkin oikeassa?

 

Eivät ole. Myöhemmän kirkkohistorian valossa ei tunnu lainkaan uskottavalta, että Jeesus olisi suhtautunut vihamielisesti viisauden ja tiedon kartuttamiseen. Jos näin olisi, kristillinen traditio tuskin sisältäisi Klemens Aleksandrialaisen, Aurelius Augustinuksen, Gregorios Nyssalaisen, Tuomas Akvinolaisen, Martti Lutherin tai vaikkapa emerituspaavi Benedictuksen kaltaisia korkeasti oppineita ajattelijoita. Jos näin olisi, luostarit tuskin olisivat toimineet nimenomaisesti tiedon kerääjinä ja säilyttäjinä. Jos näin olisi, kirkon ja yliopistolaitoksen historia tuskin kietoutuisi toisiinsa. Jos näin olisi, piispat eivät luultavasti olisi olleet osana yliopistohallintoa viime vuosisadoille asti.

 

Tämän kirkon patsaat muistuttavat kirkon sivistystehtävästä ja nimenomaisesta oppineisuudesta – tuolla Mikael Agricolan patsaalla tietenkin on erityinen muistutus paitsi oppineisuuden myös  suomalaisen kansanoppineisuuden, siis kansansivistyksen historian luojana. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä. Kinkereillä opeteltiin papin johdolla paitsi Jumalan Sanaa, myös lukemaan ylipäätään.

 

Mutta jos Jeesuksen sanojen kohteena ei ole viisaus ja oppineisuus sinänsä, mitä hänen sanansa, että jotain on viisailta ja oppineilta salassa, voisivat tarkoittaa? Mitä sellaista lapsenmieliset tietävät, joka pysyy viisailta ja oppineilta piilossa?

 

***

 

Löytyisikö avain Jeesuksen sanojen ymmärtämiseen päivän evankeliumin lopusta? Se sisältää toinen toistaan kauniimpia lupauksia, jotka kaikki viittaavat Jeesukseen itseensä: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

 

Jeesus siis lupaa levon kaikille, jotka ottavat Hänen ikeensä harteilleen. Jeesus lupaa levon kaikille, jotka katsovat Häneen; Häneen, joka on sydämeltään nöyrä.

 

Oppineisuuteen ei aina liitetä ajatusta nöyryydestä. Oppineen jatkuva kiusaus on pikemminkin ylpeys. Kun ihminen tietää paljon jostakin, tulee hänelle helposti kiusaus ajatella, että hän tietää paljon kaikesta muustakin. Voisiko jopa olla niin, että oppineisuudesta voi siten tulla este todelliselle viisaudelle? Ehkä aikansa oppineiden ylpeys on ollut myös Sokrateen tähtäimessä, kun hän kuuluisasti totesi, että viisas on se, joka tietää ettei tiedä.

 

***

 

Arvoisa akateeminen juhlaväki, Helsingin yliopiston historia ja nykypäivä on täynnä erilaisia oivalluksia, syväluotaavia näkökulmia ja maailmanluokan tutkimuksen tekemistä. Osa tuloksista on muuttanut maailmaa enemmän, osa vähemmän, mutta ne kaikki ovat vaatineet syntyäkseen nöyryyttä.

 

Voisi sanoa, että tieteen kehityksen kannalta nöyryys on aivan välttämätöntä. Jos me ajattelemme jo tietävämme kaiken tarpeellisen, jos me ajattelemme jo olevamme riittävän viisaita, ei meillä ole motivaatiota etsiä uutta. Tästä näkökulmasta kaikki uuden oppiminen edellyttää nöyryyttä. Oppilas myöntää aina, että opettajalla on jotain, joka häneltä vielä puuttuu.

 

Ja kyllähän jokainen tutkija, jokainen akateemisen maailman ammattilainen tämän tietää. Vaatii nöyryyttä luovuttaa tutkimuksensa ja artikkelinsa vertaisarvioitavaksi. Vaatii nöyryyttä kuunnella oman esitelmän jälkeinen kommenttipuheenvuoro. Palautteen vastaanottaminen käy helposti ylpeyden päälle. Mutta itseriittoisten yhteisössä ei tieteellinen tieto karttuisi.

 

Myös tutkimuksen kohteen suhteen vaaditaan nöyryyttä. Tutkija ei voi etukäteen tietää, kuinka juuri hänen hypoteesilleen tulee käymään. On oltava valmis luopumaan teoriasta, jonka selitysarvo osoittautuu sittenkin puutteelliseksi. Tieteentekijä on pakotettu nöyryyteen myös tutkimusmenetelmiensä asettamien rajoitusten vuoksi. Voimme lähestyä todellisuutta niin tarkasti ja kurinalaisesti kuin mahdollista, mutta perustelluimpiinkin tuloksiimme jää aina tarkentamisen ja erehtymisen mahdollisuus. Valmiisiinkin päätelmiin on sisäänrakennettuna riski siitä, että joku ne voi kyseenalaistaa tai osoittaa vääräksi.

 

Myös työskentely tieteellisen perustiedon parissa ilmentää nöyryyttä. Me emme voi tietää, onko uudesta tiedosta mitään erityistä hyötyä tai voiko sitä soveltaa johonkin erityiseen tarpeeseen. Mutta silti me ajattelemme, että tiedon kartuttamisessa on itseisarvo. Tutkimusta tehdään totuuden itsensä vuoksi.

 

Ja hyvät ystävät, juuri tämän asenteen jakajina tiede ja usko, jotka esitetään joskus virheellisesti toistensa kilpailijoina, ovat samassa veneessä. Ne eivät kumpikaan osaa ajatella, että maailma olisi jo valmiina pakettina meidän hallussamme. Ne molemmat vastaavat suuren tuntemattoman kutsuun: tiede tavoitellen yhä tarkempaa tietoa maailmasta, usko etsien yhä syvempää yhteyttä Jumalaan, joka on koko maailman olemassaolon edellytys.

 

Siksi hyvään tieteeseen ja hyvään hengellisyyteen kuuluu aina välttämättä terve nöyryys: ihminen on pienempi kuin se asia, jota hän pyrkii ymmärtämään. Maailmankaikkeus on suurempi kuin sitä haltuun ottava ihminen. Jumala on suurempi kuin häntä etsivä tai häntä seuraamaan pyrkivä ihminen.

 

Kirkkokäsikirja opettaa meille, että tiedon tehtävä on eritellä, uskon tehtävä on hämmästellä. Paavali kuvaa uskoaan sanomalla katsovansa kuin kuvastimesta, siis epäselvästi. Opetuslapsista todetaan toistuvasti, että he eivät ymmärtäneet mitään Jeesuksen puheita.

 

Jumalaa lähestytään nimenomaan hämmennyksen ja mahdottomalta tuntuvien kysymysten kautta. Jumalan pitää jo lähtökohtaisesti olla meidän mielikuviamme suurempi. Jos Jumala olisi täysin käsitettävissä, ei Hän olisi Jumala.

 

***

 

Hyvät ystävät, voisiko olla niin, että juuri tällaisen nöyryyden kautta meille aukeaa tie myös Jeesuksen evankeliumissa lupaamaan lepoon? Kun me päästämme irti itseriittoisuuden harhakuvitelmista, kun me myönnämme tietomme keskeneräisyyden ja keinojemme rajallisuuden, me emme ylpeinä luule saavamme maailmaa täydellisesti haltuumme. Me vapaudumme elämään maailmassa kuin lapsi: ihmetellen, hämmästellen ja kummastellen.

 

Tieto ja viisaus, oppiminen ja tutkiminen ovat tärkeitä. Erittäin tärkeitä. Mutta vielä paljon tärkeämpää on elää täydestä sydämestä myös silloin, kun ymmärrys loppuu ja tieto tyhjenee.

 

Evankeliumeissa Jeesus rohkaisee opetuslapsia luottamaan elämään: ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta!” ”Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eivät kokoa varastoon!” Ja aivan kuin näiden rohkaisua ja luottamusta valavien kehotusten huipentumaksi Hän sanoo päivän evankeliumissa: ”Katsokaa minua, minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.”

 

Hyvät ystävät, kristillinen ilosanoma on, että koko maailma on alkuperäistä lahjaa. Meidän ei tarvitsisi olla olemassa, mutta niin me vain olemme. Koska Jumala näki, että niin on hyvä. Luominen on lahja.

 

Hyvät ystävät, kristillinen ilosanoma on, että kaikesta ylpeydestä, valheellisesta itseriittoisuudesta, synnin ja kuoleman todellisuudesta huolimatta, Kristus haluaa syleillä meitä armollaan. Hän kantaa syntimme ristille ja avaa tien iankaikkiseen elämään. Lunastus on lahja.

 

Ja hyvät ystävät, kristillinen ilosanoma on, että Pyhän Henkensä kautta Jumala toimii maailmassa. Hän ohjaa meitä myötätuntoon, oikeudenmukaisuuteen ja viisauteen. Hän lämmittää kylmät sydämemme huomaamaan avuntarpeen ja rakentamaan yhdessä parempaa maailmaa kaikille. Lähimmäisenrakkaus on lahja.

 

Kun me ymmärrämme olevamme aina alkuperäisen lahjan vastaanottajia, karisee turha ylpeys ja hallinnan halu yltämme. Me saamme kartuttaa tietoa ja viisautta tässä Jumalan maailmassa nöyränä ja levollisin mielin.

Aamen.