Ihme, hämmennys ja lupaus

10.5.2018

Piispa Teemu Laajasalon saarna helatorstain messussa ja papiksi vihkimisessä Helsingin tuomiokirkossa 10.5.2018

Ap. t. 1: 1-11  

Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” 

 

Rakkaat helatorstain sanankuulijat, hyvät papiksi vihittävät, kahviloissa ei saisi kuunnella naapuripöydän juttuja. Joskus on kuitenkin kattaus siinä määrin tiivis, että vaikka kuinka hurskaasti yrittäisi omiin asioihinsa keskittyä, naapurin jutut tulevat korviin. Ja joskus voi tietenkin olla niinkin, että laittaa oman uteliaisuuden tiiviiden pöytäjärjestelyjen piikkiin. 

Joitakin vuosia sitten kuulin kahvilassa keskustelun, jossa nähtävästi äiti ja alakouluikäinen tytär keskustelivat koulupäivän tapahtumista. Päivän aikana jokin oli aiheuttanut surua ja äiti halusi itkuista tyttöä lohduttaa. Muistan sanat, joihin lohdutus loppui: ”Minäkin olen ollut sinun ikäinen, tiedän miltä sinusta tuntuu.” Siis: tiedän miltä sinusta tuntuu. 

Meidän kristittyjen erityinen lahja on siinä, että meidän Jumalamme tietää miltä meistä tuntuu. Jumala tietää ja tuntee meidät luomisen perusteella, taivaan ja maan, avaruuden äärettömyyksien rakentajana. Mutta Jumala tuntee meidät aivan erityisesti myös siksi, että on elänyt Kristuksessa ihmisen elämän, syntymästä kuolemaan. 

Ihmiseksi syntynyt Jumala tietää ja tuntee ihmisenä olemisen. Hän ei ole teoreettinen malli tai hahmo, vaan se, joka itse on tuntenut ihmisen ilon ja surun ja tietää, miltä iloisesta tai surullisesta ihmisestä tuntuu. On hämmentävää ajatella, että kaiken Luoja on myös yksittäisen ihmisen elämän tunteva – ja vastaavasti on erinomaisen lohduttavaa heittäytyä siihen, että Jumala haluaa sanoa ne kahvilassa kuullut sanat: Tiedän miltä sinusta tuntuu. 

Samalla kun iloitsemme ajatuksesta, että Jumala tuntee meidät, joudumme toteamaan, että tunne ei aina ole vastavuoroinen. Joudumme usein kokemaan sitä, että me emme tunne Jumalaa, käsityskykymme rajat tulevat vastaan ja Se, joka tuntee meidät täydellisesti, pakeneekin meidän tuntemistamme. Tarpeemme ymmärtää, käsittää ja selittää jäävät ilman tyydytystä. 

Tänään helatorstaina, päivänä jolloin juhlimme tämän maailman ja tuonpuoleisen rajojen rikkoutumista, kuoleman ja elämän, ajallisuuden ja iankaikkisuuden murtumista, tämä käsityksemme rajallisuus tuntuu aivan erityisen todelliselta. 

Kun luemme päivän raamatunkohtia, mieli täyttyy kysymyksistä: Mitä Jeesukselle on tapahtunut? Missä Jeesus nyt on? Miten tämä kaikki on mahdollista? Mitä tästä seuraa ihmisen elämän kannalta. 

Rakkaat papiksi vihittävät, tulevat Helsingin hiippakunnan kuusi uutta pappia, hyvät Santeri, Leena, Marjaana, Sasu, Tuija ja Mikael – on ollut ilo tutustua teihin tämän kevään aikana. Vaikka te olette tulleet tähän vihkimyspäivään erilaisia elämänpolkuja, on kutsu ollut yhteinen. 

Teidät vihitään tänään pappisvirkaan. Päivänä, jolloin ihmeellinen sanoma helatorstaista itse asiassa kuvastaa sitä vierauden kokemusta, käsittämisen haastetta ja merkityksen löytämisen vaikeutta, jonka kanssa huomattavan suuri osa hiippakunnan alueella asuvista aikuisista painii. Teidät vihitään virkaan, jossa erityisenä tehtävänä on selittää Sanaa ja julistaa Kristusta – monella tavalla haastettuna itse ja monella tavalla haastetuille ihmisille. Ihmisille, jotka kokevat kirkon etäiseksi ja joille kristinusko tuntuu hämärältä. 

Tuleva pappi Sasu Rauhala luki hetki sitten päivän Uuden testamentin lukukappaleen Apostolien teoista. Siinä on seuraavat kaksi jaetta: 

”...pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” 

Tässä päivän epistolassa on kolme kohtaa, jotka meille kaikille sanankuulijoille ovat tärkeitä ja teille tuleville papeille erityiseksi rohkaisuksi.  

Raamatunpaikka puhuu ihmeestä, hämmennyksestä ja lupauksesta. Siis: ihmeestä, hämmennyksestä ja lupauksesta. 

1. Ihme – ”pilvi vei hänet heidän näkyvistään. ”  

Ihmisen järki on tällaisten kertomusten kohdalla kovilla: Tekee mieli kysyä, miten kaikki tapahtui? Miten kaikki on mahdollista? Tekee mieli eritellä ja analysoida, kysyä, millainen fysiikan ilmiö on oltava taustalla, jotta ihminen voisi lentää. Onko tämä vain jokin vertauskuva? Jos on, niin mille? Ihmeen edessä järki kysyy vaikeita. Silloin on hyvä muistaa vanha kristillinen ajatus: Tieto erittelee ja usko hämmästelee. 

On hyvin mahdollista, että päivän lukukappaleen kuvausta Jeesuksen taivaaseen astumisesta ei ole tarkoituskaan ottaa kirjaimellisesti. Antiikin aikana ajateltiin, että maailmankaikkeus on kolmikerroksinen. Ihmisten asuttaman maailman alapuolella oli kuolleiden valtakunta ja yläpuolella taivas, jossa jumalat asuivat. Tällaisen maailmankuvan rajoissa on täysin loogista, että Jumalan Poika nimenomaan nousee ylös taivaaseen, takaisin sinne mistä on alunperin tullutkin. 

Voi olla, että puhe nimenomaan pilvestä viemässä Jeesusta taivaalle on antiikin maailmankuvaan sidottu kerrontatapa. Nykyihmisen kannalta taivaaseenastumiskertomuksessa on varmasti oleellisinta se, että Jeesus palaa Jumalan luo, Hänellä on taivaallinen valta, mutta silti Hän samalla jää yhteyteen ihmisten kanssa ja rukoilee meidän puolestamme. Se, että Jeesuksella on valta ylittää tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja. 

On kuitenkin hyvä kysyä, miksi juuri pilven päällä taivaaseen nousemisen kaltaiset yksityiskohdat olisivat niin mahdottomia uskoa? Eikö joka tapauksessa ajatus maailmankaikkeuden Luojasta ole ihmeellinen? Eikö ajatus rakastavasta Jumalasta, jonka Poika voittaa synnin, pahan ja kuoleman koko luomakunnan puolesta, ole ihmeellinen ja nykyihmisen järkeä häiritsevä ja haastava? 

Tuntuu omituiselta, että joku voisi hyväksyä Jumalan maailman Luojana ja kuoleman voittajana, mutta sanoa sitten, että tässä taivaaseen astumisessa menee ehdottomasti raja. Että Jumala kyllä loi maailman ja sovitti synnit, mutta lentää se ei osaa. Yleisen elämänkokemuksen perusteella ottaisin itse mieluummin vastaan haasteen lentää kuin luoda maailma. 

Luottamus siihen, että Jeesus on joko noussut tai ainakin voisi niin halutessaan nousta vaikka rakettimaisesti pilven päällä taivaaseen, on uskon standardi. Eikä se ole sitä vain Jumalan, vaan myös ihmisen vuoksi. Ihminen kyllä tuntee, kuinka musertava ote synnillä, pahalla ja kuolemalla on maailmassa. Tällaisessa maailmassa vain maailman rajoista riippumaton Jumala voi tarjota pelastuksen. Kun sanomme, että ”Vain ihme voi pelastaa” jotenkin tarkoitamme juuri tätä. Meillä on toive, että asiat olisivat toisin, mutta emme usko, että itse voimme mitenkään itseämme pelastaa vaan ihme on meistä riippumatonta. 

Jumala on luonut kaiken, myös luonnonlait. Ja kun Jumala on luonut kaikki luonnonlait, Hän voi myös halutessaan ylittää ne. 

Ihmeeseen uskominen ei ole pelkästään toivoa. Ihmeeseen uskominen on myös itsensä pieneksi tekemistä ja Jumalan isoksi tekemistä – en tiedä miten joku voisi olla mahdollista, mutta ehkä Jumala tietää. 

Päivän epistola puhuu paitsi ihmeestä myös hämmennyksestä. 

2. Hämmennys – ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” 

Ei pidä kuitenkaan yllättyä, jos Raamatun ihmeelliset tapahtumat herättävät meissä hämmennystä. Sitähän ne herättivät aikalaisissakin, jopa lähimmissä opetuslapsissa. Evankeliumeissa kerrotaan lukuisista tilanteista, joissa opetuslapset ovat hämmentyneitä, ihmetteleviä, kyseleviä ja epävarmoja. Myös tämän päivän lukukappaleessa opetuslapset ikään kuin jähmettyvät toljottamaan taivaalle, kunnes heiltä kysytään: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” 

Hämmennys on väistämättä ihmisen osa. Luonnontiede avaa tietoisuuteemme hämmentäviä näkymiä maailmankaikkeudesta, luonnon ihmeet saavat haukkomaan henkeä ja ihmisten välinen kanssakäyminen on hämmästyttäviä tilanteita tulvillaan. Onko siis ihmekään, että koko maailman ylittävän Jumalan toiminta ja kohtaaminen tuntuu hämmentävältä! 

”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” -kysymyksessä on tärkeä opetus myös meille. Meidän ei ole syytä jäädä tähystelemään taivaalle ja hämmästelemään, miten ihmeessä Jeesus sinne taivaaseen oikein astui. Meidän tehtävämme on suunnata katse maailmaan, nähdä Jumalan toiminta maailmassa. Ihme ei ole päätepiste vaan tehtävänanto. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo, että hänen nimessään on kaikille kansoille saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 

Ihmeen ja hämmennyksen lisäksi päivän tekstistä paistaa kirkkaana lupaus: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin.” 

3. Lupaus – ”Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin.” 

Kristinusko lupaa, ettei maailma sellaisena kuin me sen näemme ole koko totuus. Puhe luomisesta, lankeemuksesta, lunastuksesta ja tulevasta taivasten valtakunnasta asettaa ihmeet oikeaan kontekstiin: ihmeet eivät ole järjettömiä säröjä valmiissa kokonaisuudessa. Ihmeet ovat esimakua, välähdyksiä Jumalan valtakunnasta, joka on kerran toteutuva koko kirkkaudessaan. Ihmeet muistuttavat siitä, että kuten Paavali kirjoitti, me ”katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta”. 

Hyvät papiksi vihittävät, kun te julistatte Jumalan Sanaa ja toimitatte sakramentteja, te todistatte ihmeellisestä todellisuudesta. Ja te saatte olla monella tavalla hämmästynyttä opetuslasten joukkoa. Mutta ennen kaikkea teidän tehtävänne on julistaa lupausta. Hyvän Jumalan lupausta tämän hiippakunnan eri tavoin murtuneille, kompastuneille ja toiseen suuntaan katsoville ihmisille. 

Teidän tehtävä on luvata, että kuolema ei ole piste vaan pilkku. 

Teidän tehtävä on luvata, että vielä kerran taivaassa tavataan. 

Teidän tehtävä on luvata, että ihminen on Jumalalle rakas ja kelpaava kaikista virheistään huolimatta. 

Voitte luottaa rohkeasti siihen, että työnne mielekkyys ei perustu gallup-kyselyiden tuloksiin tai ajan hengen heilahteluihin. Te liitytte vuosituhantiseen jatkumoon, josta Jeesus itse sanoo: ”Te olette minun todistajani.” Tämän lupauksen varassa voitte käydä rohkeasti työhön seurakuntanne, järjestönne, hiippakuntanne ja koko Kristuksen maailmanlaajuisen kirkon hyväksi.

Aamen.