Piispa Teemu Laajasalon saarna virkaanvihkimismessussa 12.11.2017

12.11.2017 klo 11:15

Helsingin tuomiokirkko kello 10.

 

Anteeksi

Tämä kirkko on rakas kirkko. Tuossa keskiristissä oli 

aikoinaan myyntipöytä, jossa opiskelijana ja apusuntiona olin 

myymässä postikortteja turisteille. Tässä saarnatuolissa olen 

vähän yli 20 vuotta sitten saarnannut ensimmäisen kerran 

vastavihittynä pappina. Ja tuossa vieressä, isojen portaiden 

puolessa välissä sijaitsevassa kappelissa järjestimme 

kymmenen vuoden aikana satoja nuorten messuja joka tiistaiilta. 

Siellä kappelissa on muuten tasan 800 ikkunaruutua. Opin 

sen kun eräs nuori yhden nuorten messun saarnan jälkeen tuli 

kiittämään puheesta ja sanoi: ”Oli hieno puhe, tässä kappelissa 

on tasan 800 ikkunaruutua – laskin niitä koko saarnan ajan.”  

 

Rakkaat kuulijat, tässä kirkkosalissa on muuten 1536 

ikkunaruutua. Sovin suntion kanssa, että ne lasketaan 

etukäteen niin voitte keskittyä saarnaan. 

 

Pienelle lapselle opetetaan kaksi tärkeää sanaa. Kiitos ja 

anteeksi. Usein ne opetetaan nousevalla nuotilla, 

koirakoulumaisesti: ”Mitä sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?”. 

Lapsi, joka vastaanottaa lahjan syntymäpäivillä mykkänä, 

herättää nopeasti vieressä olevan isän tai äidin toistamaan: 

”Mitä sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?” – kysyminen loppuu vasta 

kun vanhempi kuulee lapsen suusta sanan ”kiitos”. 

 

Vastaavasti lapsi, joka leikin keskellä saa veljensä tai sisarensa 

itkemään, kuulee nopeasti vanhemman äänen: ”Mitä 

sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?” – ja tällä kerralla kysyminen  

loppuu vasta kun vanhempi kuulee lapsen suusta sanan 

”anteeksi”. Kun lapsi on pyytänyt ja saanut anteeksi, halataan 

ja kaikki alkaa alusta. Riitelevät lapset ohjataan kättelemään tai 

halaamaan, vaikka siltä ei tunnu ja sitten asia on sovittu. 

Taikasana on sanottu, on uusi alku. Tästä ihmeellisestä sanasta 

”anteeksi” Raamattu meitä tänään opastaa. 

 

Det finns två viktiga ord som vi lär barnen. Tack och 

förlåt. Dagens evangelium handlar om det senare. Det för oss så 

viktiga ordet: Förlåt. 

 

Muistan yli kolmenkymmenenviiden vuoden takaa hetken, 

jossa alaluokan oppilaana yritin kirjoittaa vihkoon kaunista 

käsialaa. Harjoituksia oli tehty jo useampaan kertaan, mutta  

teksti ei meinannut pysyä viivalla. Eräänä aamuna tulin 

kouluun ja muistin vasta tunnin alussa, että kotitehtäviksi oli 

annettu käsialaharjoituksia. 

 

Minulla tehtävät oli tekemättä. Muun luokan siirtyessä 

eteenpäin, minun työkseni jäi luokan sivussa alkaa täyttää 

vihkoa. Kiireessä kirjoitettu pienen pojan teksti ei pysynyt 

riveillä ollenkaan. Mitä enemmän epäonnistumisia kumitti, sitä 

suttuisemman näköiseksi sivu tuli. Hetken kuluttua sivu oli 

täynnä kerrostumia, kynän jälkiä ja tummaa suttua, joka peitti 

vain puoliksi aiemmat yritykset. Sitten tuli kyynel silmään ja 

lopulta sekin tippui sotkemaan epäonnistunutta paperia. 

 

Yhä edelleen näen yläviistosta kohti tulevan opettajan, joka 

katsoo tehtävänsä aluksi tekemättä jättänyttä ja 

korjausyrityksissä yhä uudelleen epäonnistunutta lasta – 

opettajan, joka tulee kovaa vauhtia pulpetin viereen, ottaa  

päättäväisesti vihkosta kiinni ja sanoo: käännetäänpä uusi 

puhdas sivu, aloita uudelleen. 

 

Sana anteeksi on opetettu meille lapsena kirkkaasti ja kerraten. 

”Mitä sanotaan? Mitä sanotaan?” Aikuisina olemme tajunneet, 

että se sama sana onkin aika vaikea. Ainakaan minulle se ei ole 

helppo. Minulla on tämän asian kanssa kolme vaikeutta. 

 

Ensiksi, on joskus todella vaikea antaa anteeksi. Antaa 

sydämensä pohjasta anteeksi. Unohtaa paha jonka on kokenut, 

haudata kauna ja alkaa ajatella vilpittömästi hyviä ajatuksia 

siitä, joka loukkasi. 

 

Martti Luther opettaa 8. käskyn selityksessä: ”…että me 

ajattelemme ja puhumme lähimmäisestä pelkkää hyvää ja  

selitämme kaiken parhain päin”. Hänestäkinkö, joka on minun 

maailmassani se kaikkein rasittavin? 

 

Toiseksi, minun on usein vaikea pyytää anteeksi. Koirakoulu ei 

ole tehonnut. Helpompaa on varsinkin kiistatilanteissa rakentaa 

selitys, jossa itse on se erehtymätön oikeassaolija, ja kaikki 

vika on toisissa. Ei se ole vaikeaa vain sanoa että on ollut 

väärässä. On vaikeaa nähdä ja myöntää itselle, että oli 

väärässä. 

 

Anteeksiantaminen on luopumista. Se, joka antaa anteeksi 

päästää sananmukaisesti irti ja luopuu vaatimuksestaan. 

Anteeksiantaminen loukkaa oikeudentajua. Vaikka tietää, että 

anteeksiantaminen olisi hyväksi ja toivottavaa, tuntuu väärältä 

antaa oman kärsimyksen jäädä sovittamatta. 

  

Myös anteeksipyytäminen on irtipäästämistä: se on luopumista 

oikeassa olemisen taakasta. Se, joka pyytää anteeksi joutuu 

myöntämään virheensä, pienuutensa, osaamattomuutensa, 

harkitsemattomuutensa ja pahuutensa. 

 

Anteeksi-sanasta avautuu siis vaikeuksia – ensinnäkin 

anteeksiantaminen on vaikeaa ja toiseksi anteeksipyytäminen 

on vaikeaa. Mutta anteeksi-sanaan liittyy vielä kolmas vaikeus. 

Sitä joudutte hetken odottamaan, siihen haluan palata saarnani 

lopulla. 

 

Tämän päivän evankeliumissa on hämmentävänä piirteenä se, 

että Jeesus oikeastaan antaa meille kaksi eri ohjetta riitojen 

selvittelyyn.  

 

Alussa Jeesus antaa ohjeet, jotka tuntuvat tutuilta ja 

järkeenkäyviltä työ- tai muissa yhteisöissä. Jeesuksen 

ensimmäisten ohjeiden mukaan virhetilanteissa ensin pitää 

puhutella virheen tekijää kahden kesken, mikäli korjaava 

palaute ei auta, on seuraava puhuttelu tehtävä parin todistajan 

kanssa, mikäli korjausliikettä ei vieläkään synny, on sitten 

tehtävä puhuttelut julkisesti ja mikäli nämä kolme keinoa eivät 

auta, on sitten viimeisenä vaihtoehtona perusteet katkaista välit 

virheen tekijän kanssa. 

 

Mutta sitten evankeliumin lopussa Jeesus antaakin riitojen 

selvittelyyn täysin toisen ohjeen. Pietari kysyy, kuinka monta 

kertaa tarvitsee antaa anteeksi veljelle, joka häntä kohtaan 

rikkoo. Jeesus vastaa vanhan käännöksen mukaan 70 kertaa 7, 

eli ei aiemman mallin mukaisesti kolme kertaa vaan 

loputtoman monta kertaa. 

 

I den här världen behöver vi ofta göra som i de första 

råden. Vi behöver ingripa då någon gör något som är fel, 

han eller hon behöver bli hörd och ges möjlighet att 

korrigera. Men någonstans måste väggen också komma 

emot. 

 

(Tässä maailmassa meidän täytyy usein toimia ensimmäisten 

ohjeiden mukaisesti. Virheitä tekevän ihmisen toimiin pitää 

puuttua, häntä pitää kuulla, korjausmahdollisuuksia on 

annettava. Mutta jossain kohdassa pitää vastaan tulla myös 

seinä. ) 

 

Jeesuksen ensimmäiset ohjeet tuntuvat meille selviltä – siis 

otetaan asiat puheeksi, annetaan mahdollisuuksia ja sitten 

tarvittaessa annetaan potkut. 

 

Tämän me tajuamme. Tämän oikeudenmukaisuuden janon 

ymmärrämme ja tunnistamme. Mutta eikö ole myös niin, että 

samalla tunnemme jotain aivan erityistä kun luemme 

Jeesuksen sanat Pietarille? 

 

Jeesuksen sanoissa Pietarille avautuu Jumalan armon avaruus. 

Niissä avautuu Jumalan armon ulottuvuus, leveys, pituus, 

korkeus ja syvyys, niin kuin Paavali kirjoittaa kirjeessään 

efesolaisille: 

 

”Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja 

rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te 

kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken 

leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta 

Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan 

koko täyteys valtaa teidät.” 

 

Tässä on samalla anteeksi-sanan kolmas vaikeus: Jumalan 

armon ulottuvuudet ovat kerta kaikkiaan mahdottomia ihmisen 

pienelle mielelle. Ne rikkovat sen, mitä pikkumainen järkevä 

ihmismieli pitää kohtuullisena. 

 

Minulle, se anteeksi-sanan kolmas vaikeus on siinä, että jaksaa 

uskoa saaneensa anteeksi, olevansa armahdettu ja rakastettu 

syntinen juuri sellaisena kuin on eikä sellaisena mitä voisi olla. 

 

Lapsien leikeissä anteeksipyynnön ja anteeksiannon jälkeen 

halataan tai kätellään, pyyhitään kyyneleet ja jatketaan leikkiä. 

Aikuisen kohdalla usein jää jäljelle itsesyytökset, masentunut 

mieli ja huonouden tunne. 

 

Aavistelen, että jokainen meistä on joskus 

toivonut saavansa uuden mahdollisuuden. 

Mahdollisuuden aloittaa uudestaan, puhtaalta sivulta. 

 

Tässä maailmassa aikuisten elämässä uusia sivuja 

harvoin löytyy. Silloinkin kun meille tämän maailman 

sivut kääntyvät puhtaiksi, näkyy edelliset sutut ja viivat 

läpi. Silloinkin kun ajattelemme aloittavamme alusta, 

edellisten sivujen yritykset, epäonnistumiset ja 

kyyneleet kuultavat läpi. 

 

Kristinuskon ihmeellisimpiä ajatuksia on mahdollisuus aloittaa 

alusta. 

 

Tässä salissa on tänään paljon meitä pappeja, joita on opettanut 

suuresti arvostettu teologi Tuomo Mannermaa, joka saatettiin 

odottamaan ylösnousemuksen aamua tässä kirkossa. 

Mannermaan kovin luetussa kirjassa Kaksi rakkautta hän 

tulkitsee Martti Lutherin ajatusmaailmaa. 

  

Keskeinen on ajatus kahdesta rakkaudesta. Ihminen kykenee 

rakastamaan sitä, mikä on hyvää. Rakastamme maukasta 

ruokaa, tehokkaita kännyköitä, kimaltelevia hiekkarantoja – ja 

mukavia lähimmäisiä. 

 Jumala rakastaa sitä, mikä on pahaa, syntistä, rujoa, rumaa, sitä 

mikä ei ole mitään, sitä mikä ei ansaitse rakkautta – ja hän 

rakastaa sitä ylenpalttisella rakkaudella ja on valmis antamaan 

ihmiselle kaiken hänen pahuutensa anteeksi vaikka kertoja 

tulisi enemmän kuin kappelissa on ikkunoita. 

 

Syntistä ei rakasteta siksi että hän on kaunis – syntinen on 

kaunis, koska häntä rakastetaan, kuuluu Mannermaan ja 

Lutherin opettama lause. 

 

Jumala on kärsivällinen ja armollinen opettaja, joka avaa 

puhtaan sivun yhä uudelleen. 

  

Ajatelkaapa kuvaa Jeesuksesta ristillä. Hänen halunsa on 

siinäkin antaa anteeksi. Eikä siis pelkästään sovituksen kautta 

vaan juuri siinä hetkessä – koko ajan – Jeesushan rukoilee 

toisen puolesta – ”Isä anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä 

mitä tekevät”. 

 

En mänska som upplevt Guds nåd delar med sig av det 

goda till sin nästa. I ord och handling. Det finns många 

ställen i Bibeln som berättar om betydelsen av förlåtelse 

och att ge vår nästa en ny möjlighet. 

 

(Jumalan armon kokema ihminen haluaa jakaa hyvää 

lähimmäiselleen. Sanoissa ja teoissa. Raamatussa on monta 

kohtaa, jossa kerrotaan anteeksiantamisen tärkeydestä ja uuden 

alun mahdollisuuden järjestämisestä lähimmäiselle.) 

 

Raamattu opettaa meitä armeliaisuuteen. 

 

Jeesuksen yhden vertauksen armoton palvelija saa huonon 

lopun juuri siksi, että itse sai anteeksi, mutta ei antanut 

anteeksi lähimmäiselleen. Toisessa vertauksessa viinitarhan 

työmiehistä viime hetkelläkin työhön mukaan tulleet saivat 

täyden palkan. 

 

Raamatun alkulehdillä Joosef antaa kateellisille ja hänet 

orjaksi myyneille veljilleen anteeksi ja sanoo ”te tarkoititte 

minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi”. Hylkäyksen, 

vankilan ja kuolemanpelon kokenut Joosef rauhoitteli veljiään 

ja Raamatun mukaan ”puhui heille lempeästi”. 

  

Joosefin reaktio on täysin yllättävä. Jeesuksen vertauksissa 

kuvattu toiminta on täysin epätodennäköistä. Mutta eikö armo 

olekin yllättymistä siitä, että saa kaiken jälkeen uuden 

mahdollisuuden, uuden alun. 

 

Jumala vie kansaansa, tätäkin hiippakuntaa horjumatta maalia 

kohti, anteeksianto on tämänkin hiippakunnan ainoa tuki ja 

turva. Se on annettu seurakunnalle pitämään joukko yhtenä. 

Ihmiset riitelevät, ihmiset jakautuvat, ihmiset kantavat kaunaa, 

tässä olemme hyviä. Anteeksianto on annettu siksi, että 

pystyisimme silti menemään yhtenä joukkona eteenpäin. 

 

Tänä vuonna juhlimme satavuotiasta Suomea ja toisaalta 

olemme saaneet viettää reformaation 500-vuotismerkkivuotta. 

Itse olen miettinyt useasti sitä, että heti satavuotiaan Suomen 

juhlien jälkeen alkaakin sisällissodan muistovuosi – siis iloisen  

itsenäisyyden ohella olemme jo pian pakotettuja muistamaan 

erityisen synkkää vaihetta ja kansakunnan traumaa. 

 

Reformaation kulttuurimerkityksestä puhutaan usein ja sitä 

edes ei voi oikeastaan liioitella. Voisiko kuitenkin kysyä, että 

olisiko lukutaidon ohella reformaation lahja satavuotiaalle 

Suomelle anteeksianto? Voisiko tässä ajassa, jossa 

vastakkainasettelu, väärinymmärrys ja pahantahtoisuus on 

vallalla muistaa erityisesti ehdottoman armon ja anteeksiannon 

merkitystä, uuden alun mahdollisuutta – ja voisiko se auttaa 

meitä siihen, että sadan vuoden takaisen vihan ja jakautumisen 

sijaan valitsisimme yhteyden ja ykseyden kansana ja kirkkona. 

 

Evankeliumi on tarkoitettu jokaiselle henkilökohtaisesti. Sen 

tarkoitus ei ole olla etäistä teoriaa vaan käytännön elämää  

muuttavaa. Siksi rohkenen lopettaa tämän saarnan kolmeen 

kysymykseen. 

 

Kenelle sinä voisit tänään – vihdoin – antaa anteeksi? 

 

Keneltä sinä voisit tämän messun jälkeen pyytää anteeksi? 

 

Ja kun näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata niin haluan 

esittää viimeisen kysymyksen, joka johdattakoon myös tänään 

meidät ehtoollispöytään Jeesuksen luokse: 

 

Mitä sinä voisit tänään uskoa vihdoin saaneesi anteeksi? 

Siis: 

Mitä sinä voisit tänään uskoa vihdoin saaneesi anteeksi? 

 

Aamen.