Piispa Irja Askolan puhe tuomiokapitulin juhlaistunnossa

4.10.2017

Juhlaistunto pidettiin 4.10.2017 tuomiokapitulissa.

 

Kiitän tuomiorovasti Mattia lämpimästi sanoistasi ja aikamme horisontin avaamisesta. Kapitulin tai yleensäkin kirkon työtä toteuttaessaan liittyy jo lähtökohtaisesti pitkään, monimuotoiseen historiaan sekä tulee kutsutuksi osaksi Suurta kertomusta, joka ylittää niin maantieteelliset kuin ajallisetkin rajat. Kirkon työtä ei tehdä soolosuorituksena eikä omassa kuplassa. Tämä tosiasia tekee myös piispan työn yhtäältä turvalliseksi, toisaalta monivivahteiseksi, välillä jopa monimutkaiseksi. 

Kiitän teistä jokaista mahdollisuudesta saada olla työtoverinne seitsemän vuotta. Elämäni kiintoisat, kiireiset ja kasvattavat vuodet. Katsoessani teitä monta muistoa, työrupeamaa ja ratkaisujen hakemista nousee mieleni kellareista. Toki myös yhteistä veisuuta ja yhteistä rukousta. Yhteistä naurua ja huumoriakin. 

Olen kiitollinen siitä, että kaikkien kanssa on säilynyt puhevälit ja keskinäisen kommunikoinnin merkityksen tajuaminen silloinkin, kun yksittäiset mielipiteet tai näkemykset ovat vierastaneet toisiaan. Tämä tiemme ei ole ollut mykkäkoulussa istumista, vaan yhteisen lukutaidon ja yhteisen uskon kieliopin hahmottamista. Tämä tiemme ei ole ollut muutoksen pelkäämistä eikä tosiasioiden karsastamista, vaan näköalojen rohkeaa avaamista ydintä kohti: miten koulutuksemme, kokouksemme, konsultointimme, kohtaamisemme, hallintomme, toimitilamme ja spiritualiteettimme heijastaa sitä, että yhdessä olemme armon ja oikeudenmukaisuuden puolella. 

Tämä on ollut hyvä hiippakunta tehdä työtä kutsuttuna ja kutsumuksen suuntaisesti. Maantieteellinen tiiviys on etu, jonka helposti unohdamme; samoin yhteistyön helppous toteuttaa monipuolista verkostoitumista. Myös taloudellinen vauraus on totta, kaikista säästöpaineista huolimatta, kun asetamme itsemme joidenkin toisten hiippakuntien tai globaaliin viitekehykseen. 

Meillä on myös etuoikeus hyviin kirkkoherroihin lähes poikkeuksetta ja suureen joukkoon myös erinomaisiin kirkkoherroihin. Monenlaiset työntekijämme edustavat tasapainoa innokkaiden innovaattoreiden ja perinteisen perustyön uskollisten toteuttajien välillä. Tämä balanssi on tärkeä, jos toinen tai toinen siipi puuttuu, hiippakunnan lento on vaappuvaa. Luottamushenkilömme ovat pääosin aktiivisia, toki toisinaan turhautuneita tullessaan päätöksentekijöiksi toisenlaisista hallintokulttuureista. Kansalaisyhteiskunta ja metropolialueen mosaiikkimaisuus soljahtaa keskellemme myös heidän kauttaan. 

Me elämme kirkossa ja kirkkona kiinnostavaa aikaa. Yhtenäiskulttuuri on alueellamme jo takana, ei enää murenemassa. Tämä tuo kirkolle runsaasti uusien avausten ja kosketuspintojen mahdollisuuksia, kunhan uskallamme luopua siitä ajatuksesta, että vahvan kirkon merkki on normitettu yksimielisyys, toimintojen samanaikaisuus ja yksinuottisuus. Tästä uusien mahdollisuuksien kirjosta kertovat jo tilastotkin: jumalanpalvelukset, ne keskenään erilaiset ja eri kellonajoin toteutuvat, ovat lisänneet messuihin osallistujia. Meillä kirkot eivät kumaja tyhjyyttään. 

Seitsemän piispavuoteni perspektiivissä kirkollis-yhteiskunnallinen ilmapiiri jakautuu kolmeen osaan. Aloittaessani yleistunnelma oli väriltään harmaa ja tunnelmaltaan pelokaskin – mitä tapahtuu, kun pako kirkosta ylitti jo 30 000 ihmisen rajan. Toimittaja kysyi: ”Miten uskallat aloittaa hiippakunnan johtajana, kun Helsingissä ainoa ylöspäin osoittava käyrä on vainajien tuhkaaminen”. 

Tähän tunnelmaan ei kuitenkaan jääty pitkäksi aikaa. Numerot alkoivat tuottaa lamaantumisen sijata innovaatioita, erilaisten rajojen purkamista, uusia yhteispintoja – riskienkin uhalla. Samanaikaisesti olemme alkaneet nähdä voimavaramme siinä perustyössä, josta ei synny otsikoita tai mediahuomiota, mutta jotka elämän saranakohdissa tuovat yksittäisille ihmisille armon konkreettiseksi tai siunauksen todelliseksi. 

Kulunut vuosi on tuonut ilmapiiriimme uuden vaiheen. Yhteiskunnassa ilmenevä kuplakulttuuri on tullut myös kirkon sisäilmaan: poterot, jakolinjat ja koveneva kielenkäyttö on syönyt voimia ja kääntänyt meitä entistä enemmän sisäisiin kysymyksiimme. ”Ulkopuolella leirin” kulkemiselle jää vähemmän energiaa. Kirkkopoliittiset ongelmat uhkaavat kaventaa näkökenttämme globaalilta solidaarisuudelta tai kotimaisen diakonian vahvistamiselta. 

Havainnoin kuitenkin myös keskustelun ja kulttuurin syviä muutosvirtoja. Somessa ei vain äyskitä. Kokouksissa ei vain kyräillä. Käytävillä ei vain kuiskailla. Tiivistäisin ne seitsemään huomioon, joiden toivon jatkavan toteutumistaan myös lähivuosina: 

Valittamisesta välittämiseen.

Arvostelusta armahtamiseen.

Lamaantumisesta liikkeellelähtöön.

Kyynisyydestä kiitollisuuteen.

Vihanpidosta vuoropuheluun.

Kerskakulutuksesta kohtuullisuuteen.

Kilpailusta kilvoitteluun.

 

Kiitos teille kaikille yhdessä ja erikseen!