Reijo Liimataisen ajatuksia tulevaisuuskomitean raportin äärellä

15.2.2017

Kirkon tulevaisuuskomitean raportissa visioidaan innostavalla tavalla ”kirkon kehittämispalvelua”. Mitä näkymiä tulevaisuudelle on?

Vuoden alussa aloitti toimintansa Nuori kirkko ry. Lasten ja nuorten kanssa toteutuva kristillinen kasvatustyö sai näin uuden osaamiskeskuksen. Uskon, että tämä järjestö kerää ja ylläpitää sellaista osaamista, jolla voidaan tukea ja kehittää seurakuntien kasvatustyötä. Helsingillä on se onni, että nämä osaajat elävät tässä meidän keskellämme.

 

Helsingin onni on sekin, että kirkon aloille kouluttavista oppilaitoksista suurimmat toimivat Helsingissä. Kaduillamme kulkee useita satoja ihmisiä, joiden opinnot voivat suuntautua kirkolliseen ammattiin. Nämä opiskelijat ja heidän opettajansa havainnoivat seurakuntiemme elämää ja toimintatapoja. Vähintäänkin on luvassa hyviä, kriittisiä kysymyksiä. Uskaltaudun kuitenkin haaveilemaan innostavista kokeiluista ja pitkäjänteisistä tutkimushankkeista.

Kirkon tulevaisuuskomitean raportissa visioidaan innostavalla tavalla ”kirkon kehittämispalvelua”. Ideana on, että kirkon sisäiset organisaatiot: Kirkon tutkimuskeskus, koulutuskeskus, tiedotuskeskus, kirkkohallituksen toiminnallinen osasto ja hiippakuntien kehittämisyksiköt toimisivat suunnitellummin yhdessä: ” Hyviä käytänteitä ja innovaatioita tunnistavan, tukevan ja levittävän järjestelmän

luominen olisi merkittävä askel kirkon tasaiselle uudistumiselle ja kehittämiselle.

Tätä tarkoitusta varten tarvitaan verkosto, jollainen olisi nykyjärjestelmän

puitteissa helposti rakennettavissa.” Kannatan lämpimästi ideaa.

Komitea painottaa, että kyse ei ole pelkästään organisaatiomuutoksesta – olkoonkin, että yhden johdon alla toimiessa saavutetaan helpommin vaadittava samansuuntaisuus. Organisaatiomuutokset onnistuvat vain silloin, kun ne johdetaan määrätietoisesti. Nykytilanne on valitettavasti se, että kun asiat koskevat ylintä päätöksentekoa – siis kirkolliskokousta – tällaista määrätietoista johtamista ei ole tarjolla. Milloin milläkin syyllä syntyy määrävähemmistöjä, jotka kaatavat hankkeet.

Ehdotankin, että kirkon kehittämispalveluja lähestyttäisiin kokonaan toisesta suunnasta. Pilotoidaan ja kokeillaan, mitä voitaisi saada aikaan ennakkoluulottomalla ajattelulla, luottamuksella ja rajojen ylittämisellä. Pointtina on, että tietoisesti vältettäisiin puhumasta organisaatioiden yhteistyöstä, vaan puhuttaisiin yhteisestä työstä, jota voidaan jakaa eri organisaatioiden kesken. Riviseurakuntalaisen näkökulmasta on täysin yhdentekevää, onko toimijana Kirkon tutkimuskeskus, hiippakunta vai Suomen lähetysseura. Samaa kirkkoa kaikki! Tämä näkökulma on yllättävän tehokas, kun sitä ruvetaan määrätietoisesti viljelemään.

Ensimmäisessä vaiheessa tarvitaan neliökaupalla mind-mappeja, joihin kirjataan tärkeimmät TEHTÄVÄT. Niitä kertyy tietenkin suunnaton määrä, kun kirjataan tehtäviä, mitä nykyiset organisaatiot ovat katsoneet tarpeellisiksi tehdä. Seulomaan päästään, kun kysytään, mitä seurakunnat tarvitsevat tutkiakseen ja kehittääkseen omaa elämäänsä.

Oleellinen vaihe on määritellä eri toimijoille keskeiset ROOLIT. Mikä on se lisäarvo, minkä kukin organisaatio tuo kokonaisuuteen. Aiomme kevään aikana pelata hieman roolipelejä diakonian ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen maaperällä. Tämä on hyvin varhaista ääneen ajattelua. Tähän ajatteluun kutsun jokaista, jota asia innostaa. Lamaajat älkööt vaivaantuko.

-          Hiippakunnan roolia olen tietenkin eniten tullut ajatelleeksi. Oleellisimpana näkisin Kytkijän roolin. Piispan kaitsentatehtävästä käsin voi johtaa myös Valtuuttajan ja Vastuuttajan roolit. Oleellista on huomata, että hiippakunta ei kanna osaajan roolia. Meillä ei siis ole tarjota työalakohtaisesti asiantuntijoita.

-          Seurakuntayhtymillä on pääkaupunkiseudulla keskeinen rooli. Koska yhtymällä on rahat, sillä on Resurssoijan rooli. Tähän roolin liittyy paljon valtaa. Oleellista on nähdä, että seurakunnat omistavat seurakuntayhtymän – ei toisin päin. Yhtymä muodostaa seurakuntien lähimmän liittymäpinnan. Siksi yhtymällä on myös Havaitsijan rooli. Seurakunnissa syntyvät innovaatiot ja niissä ”piilevä” erityisosaaminen on syytä tunnistaa. Samoin kuin se, jos paikallisseurakunta alkaa syystä tai toisesta pudota kelkasta.

-          Missä sitten on Osaaja? Kirjoituksen alkuun viitaten ajattelen, että osaajat löytyvät järjestöistä. Kirkolliset järjestöt ylläpitävät ja kehittävät menetelmällistä ja materiaalista osaamista. Syntyy apuvälineitä rippikouluihin ja kerhoihin, kuoroille ja projekteille. Kun koeponnistamme tätä diakonian alueella, löydämme helposti Innovaattoreita: Diakonissalaitos, Helsinki Missio, Sininauhaliitto…

-          Kaupungista löytyy helposti myös Kyselijät ja Kokeilijat. Diakonia-ammattikorkeakoulu satoine opiskelijoineen ja kymmenine opettajineen etsivät ensi vuosikymmenen ammatillisuutta, jossa työntekijä yhä enemmän valmentaa, kuin että itse tekee ja toteuttaa. Tämä vaatii kokeilemista, työpajoja, yhteisöpajoja. Seurakuntaelämän ja opiskelun rinnakkaisuutta. Toivottavasti aikuisopiskelun sosiaaliset edut mahdollistavat tulevaisuudessa paremmin sen, että seurakunnan työntekijä voisi vaivattomammin hypätä välillä myös opiskelijan rooliin.

-          Selvää on, että tällainen touhu vaalii myös Organisoijaa ja Sopijaa. Kirkon keskushallinnolla on keskeinen rooli, kun rahoitusta ja toimeksiantoja sovitaan järjestöjen kesken. Kirkon koulutuskeskuksen oleellinen tehtävä on seurata koulutuspolitiikan käänteitä ja huolehtia sellaisista keskeisistä koulutussäikeistä, joita muut eivät hoida. Ministeriöihin on pidettävä yhteyttä muutenkin, kuin silloin, kun lausuntoja pyydetään.

Jotta kokonaisuus olisi millään tavalla ohjattavissa, on selkeytettävä, millainen TOIMIVALTA on kullakin toimijalla. Se vaatii kykyä ja halua nähdä kokonaisuuksia. Mopo ei saa keulia, mutta kyllä sen kulkea pitää.